Suomea on pidetty yhdistysten luvattuna maana. Suurin osa kerhoista, klubeista ja muista yhteenliittymistä rekisteröidään. Sen voi tehdä verkossa edullisemmin ja nopeammin kuin postittelemalla paperisia asiakirjoja. Syyt liittyä yhteen näyttäytyvät monenkirjavina. Takana saattavat vaikuttaa vaikkapa aatteen palo, tarve tehdä yhdessä hyvää tai ihan vaan virkistäytyä ja edistää yhteisöllisyyttä.
Aito Suvi ry ponnistelee Pälkäneen alueen upeiden vesistöjen puhtauden puolesta. Käytännön toiminnan työläs uurastus jää muutaman aktiivisen ihmisen harteille. Minä edustan mökkiläisiä hallituksen varajäsenenä. Osuuteni ei ole merkittävä. Muitakin toimivia yhteenliittymiä löytyy mökkimaisemista. Esimerkkeinä vaikkapa Aitoo-Kaukkalan kyläyhdistys ja VPK.
Työelämässä sain seurata riittävästi eri ryhmittymien kiipeämistä barrikadeille lippujaan heiluttamaan. Aatesuuntiin kirjoille meneminen ei siis kiinnosta. Joihinkin rekisteröityjen hyväntekijöiden joukkoon kuulun oikeastaan vain maksumiehenä. Yhteisöllisyyttä lisäsin osaltani välillä hyvinkin aktiivisesti kuulumalla henkilökuntakerhoihin jopa puheenjohtajana.
Ennätin työskennellä 42 vuotta Helsingin poliisilaitoksessa. Sinä aikana talo satsasi mittavasti työhyvinvointiin. Väitän, että vähintään puolet tuli lisää, kun virkeät henkilökuntakerhot järjestivät kaikenmoista. Saunailtoja, liikuntatapahtumia, kahvikanttiinitoimintaa, matkoja ulkomaille ja lähelle, pikkujouluja, talvi- ja syysjuhlia ja monia muita porukkaa virkistäviä asioita. Yhdessä tehtiin ja aloitteet lähtivät ihmisistä itsestään. Niitä oli helppo esimiehenä tukea.
Rekisteröidyt kerhot tekivät toimintarahaa julkaisemalla lehtiä. Jotkut näkivät asian moraalisesti ja eettisesti arveluttavana, sillä tuskinpa monenkaan yrityksen liikevaihto kasvoi, kun tulitikkulaatikon kokoinen mainos näkyi julkaisussa. Printtimediaa tapetaan järjestelmällisesti, vaikka pääkirjoituksissa muuta todistetaan. Esimerkiksi painetun sunnuntain Hesarin saa monessa paikassa vasta maanantaina muun postin mukana. Se tuskin kelpaa edes kalliin kalan hintavaksi kääreeksi. Paikallislehtien ilmestymiskerrat harvenevat. Vain muutama kolahtaa postiluukkuun useammin kuin kerran viikossa. Nuoret osaavat lukea kaiken tarvitsemansa ruudulta, me vanhat emme.
Kerholehdille ei enää kymmenen vuotta sitten tahtonut saada julkaisijaa. Jos semmoisen onnistui neuvottelemaan, sopimuksien eurohyöty jäi melko mitättömäksi. Yhdistykset kehittivät nettisivustojaan, osa onnistui, osa ei. Rahaa niistä ei tule. Yhteisöllisyys väheni muutenkin, kun siirryttiin isoihin toimintayksiköihin. Samalla kuolivat osastojen väliset urheilu- ja muut mittelöt, saunaa ei enää lämmitetty yhdessä, ihmiset kyllästyivät matkustamaan monelle tuttuihin kohteisiin eikä kerhotoiminta vanhassa muodossaan kiinnostanut ruuhkavuosia eläviä nuoria.
Kuulun 30 vuotta sitten perustettuun rotaryklubiin. Jäsenmäärä ei vielä ole merkittävästi pienentynyt. Kun liityin kaksi vuosikymmentä sitten, näytti itsestään selvältä, ettei yhdenkään presidentin tarvitse lähteä toiselle kierrokselle. Tänä syksynä sitten piti. Joukkoon kuuluu edelleen muutama, joka ei tuota melko sitovaa ja työlästä tehtävää ole hyväksyttävistä ja ymmärrettävistä syistä hoitanut. Liittyessäni keski-iäksi laskettiin vähän yli 50 vuotta ja nyt 70. Eläkeläisillä on rajalliset mahdollisuudet hankkia rotaryvuoden aikana 40 mielenkiitoista alustajaa. Erilaista kremppaa alkaa esiintyä sekä itsellä että läheisillä muistisairauksista lähtien. Nuoria ei saa mukaan Muitakin esteitä löytyy.
Pelkästään miehiä jäsenikseen kelpuuttava Helsingin Suomalainen Klubi kipuilee ja mielipidetiedustelun mukaan kaksi kolmannesta hyväksyisi mukaan nyt myös naiset. Samalla 300 ilmoittaa eroavansa. Rotaryklubissamme käytiin sama keskustelu 15 vuotta sitten. Molemmille yhdistyksille taisi käydä samalla tavalla kuin Nokian matkapuhelimille kosketusnäytön kanssa. Juna ennätti mennä ja uudelleen asemalle tulevaan ei piisaa nousijoita.
Olemme pohtineet, millä pääsyyllä kokoonnumme jatkossa. Viimevuotinen virolainen piirikuvernöörimme sanoi vieraillessaan, että muutakin tarkoitusta pitää löytyä kuin kokoontuminen kerran viikossa syömään. Katselimme toisiamme. Päädyimme nimittäin pohdinnoissamme paria viikkoa aikaisemmin juuri tuohon yhteiseen ateriointiin tutussa turvallisessa porukassa. Sinne kaikki tulevat hyvällä mielellä. Sovimme lisäksi, että keskitymme huolehtimaan iän karttuessa entistä enemmän toisistamme. Siinä on tarkoitusta kerrakseen.
