Kello käy, aika kuluu, iäisyyskutsu lähenee, tokaisi punkalaitumelainen pastori 1940-luvulla mieheni isoäidille, Kertulle, kun tämä yritti kiirehtiä pastoria kirjoittamaan nopeammin jotain tärkeää asiakirjaa. Kertun tarkoituksena oli ehtiä ainoaan kyliltä kodin suuntaan sinä päivänä lähtevään linja-autoon ja sitä myötä lypsämään lehmät ajoissa. Tarina ei kerro, ehtikö hän autoon, mutta sananparsi jäi elämään. Me käytimme mieheni kanssa sen alkuosaa, kello käy ja aika kuluu, erityisesti silloin kun lapset olivat pieniä ja paniikki oli kehkeytymässä. Sananparrella pyrittiin rauhoittamaan turha hössötys ja etenemään käsillä olevassa asiassa mieluummin levollisesti kuin hötkyillen. Tokaisu, joka ehkä aikoinaan toi kaikkea muuta kuin rauhaa kiireiselle Kertulle, muodostuikin meidän perheessämme rauhaa edistäväksi lauseeksi.
Tosiasia on, että arjen vaatimukset ajavat helposti iäisyyskutsun miettimisen edelle. Ei tunnu olevan aikaa pysähtyä. Pyhä jää taka-alalle tai jopa unohtuu täysin. Mieli täyttyy niin monesta asiasta, että sinne ei enää mahdu edes hiljaista kuiskausta: minä olen teidän kanssanne maailmaan loppuun asti. Miten se kuiskaus mahtuisi sinne? Miten voisin elää, liikkua ja olla Hänessä? Miten voisin pysyä hengellisesti valveilla niin kuin viime pyhänä, valvomisen sunnuntaina, meitä kehotettiin tekemään? Miten säilyttäisin pimeännäkökykyni tänä harmaana marraskuuna?
Ääneen sanotut sananparret, jotka muistuttavat muuttumattomasta Luojasta, voivat auttaa. Lausahduksilla, joiden avulla ihmisen mieli ankkuroituu Jumalan lupauksiin, on mahdollista tuoda kokonaistavaltaista vakauden tunnetta. Ääni ja ajatus yhdessä rauhoittavat säntäilevää mieltä ja levotonta kehoa. Onko sinulla tai läheisilläsi jo olemassa toimivaa lausahdusta arjen levottomiin hetkiin? Oletko katsahtanut viime aikoina Raamattuun tai virsikirjaan löytyisikö sieltä jotain sananpartta, jonka koet rauhoittavan sinua tai jolla voit luoda rauhaa ympärillesi?
Itse olen viime aikoina löytänyt rauhan lähteille lausumalla tai laulamalla virttä 315. Rauhan virran anna vuotaa sydämeeni kaipaavaan. Kasvojesi pyhä kuva paina sieluun loistamaan. Ristissäsi, haavoissasi armon löydän ikuisen. Kaikki muu on turhaa aivan, kun vain niitä katselen.
Suvi Viander
seurakuntapastori, Kangasalan seurakunta
