Joulun alla 2022 kukaan ei enää halunnut muistella ilkeää koronaa. Tilalle olivat tulleet Venäjän harrastaman brutaalin hyökkäyssodan myötä uudet murehdittavat. Muun muassa pelko sähköpulasta ja energian korkea hinta sekä huimasti kallistuneet elintarvikkeet. Bensaa sai samalla kustannuksella kuin vuoden alussa, joten muutkin kuin joulupukki kävivät matkaan. Kohti Luopioisia ajellessa jäin rajoitusten mukaisesti matkatessani varsinkin länsisaksalaisten ajokkien jalkoihin, kun heidänkään ei tarvinnut murehtia kulutusta edes muodon vuoksi. Estettä viettää juhlaa isollakaan porukalla ei siis enää ollut.
Ennen joulukuun puoltaväliä alkoi pukata lunta etelärannikolle ja sitä mitattiin Kaisaniemessä puoli metriä. Osattomaksi ei jäänyt Aitookaan ja rapsakassa pakkassäässä viikko ennen pukin tuloa mittanauha upposi 40 senttiä keskelle mökin pihaa. Katselin sääennusteita ja murehdin maiseman luhistuvan oman mieleni kannalta katsoen pahimmilleen.
Aatonaattona lähdimme kohti Sydän-Hämettä neljän plussa-asteen sumuisessa tihkusateessa. Vielä Hämeenlinnassa tuli vettä aamupäivällä, mutta Laitikkalassa jo reilusti lunta. Mökillä hanki näkyi painuneen littanaksi. Uutta valkoista karttui iltaan mennessä 10 senttiä ja pakkasen kiristyttyä talvisiin lukemiin vietimme hyvin perinteisen juhlan isolla porukalla ihanassa joulumaisemassa. Vielä pari joulua, niin meille vanhuksille karttuu 30 perättäistä Riukusillassa.
Lasten usko satuolentoon on karannut. Vuosikymmenen meitä ansiokkaasti palvellut Aitoon sivukonttorin Erkki-taatto, jonka tiedetään pitkähkön kesätauon aikana puuhastelevan jopa kunnanvaltuutettuna, sai etsiä uusia lahjottavia. Pirttiin ilmestyi näytelmäseurue. Vakuuttava joskin pienikokoinen joulupukki, komeilla sarvilla varustettu poro ja väheksyen rooliinsa antautunut tonttu. He jakoivat kontin sisustan pääasiassa toisilleen. Niin pitikin.
Vilinän keskeltä erkaannuin hetkeksi omiin oloihini. Muistelin 1960-luvun jouluja, jolloin olin lapsenlapsiemme ikäinen. Veimme äitini kanssa kynttilän 1962 kuolleen isämme haudalle. Ajatus kiertyi kirkkomaalle, jossa nyt lepäävät lisäksi äitimme, molemmat veljemme, vanhin siskomme ja hänen miehensä. Heitä on helppo muistella lämmöllä muulloinkin kuin jouluna.
Joulun vietto on kolmessa vuosikymmenessä muuttunut. Alkuun ahtauduttiin puolta nykyistä pienempään mökkiin viidestään kolmen kahta puolen kymmenen ikäisten pojan kanssa. Sitten isompien kollien, jotka laistoivat mökkijoulun ainoastaan armeijan takia parikymppiseksi saakka. Perheiden perustamisen jälkeen myös muut isovanhemmat ja läheiset halusivat välillä jouluseuraa.
Itse onnistuin välttämään työjoulut mökin hankkimisen jälkeen. Itsenäisyyspäivät kävin vuodesta 1997 lähtien töissä eläkkeelle lähtöön asti yhtä lukuun ottamatta. Myös melko usein vuodenvaihteen. Yksi pojistamme työskentelee poliisina ja työvuorot osuvat joulun seutuun usein melko hankalasti. Niin myös 2022. Minä nostelin karvareuhkaani arvostaen. Monen muunkin ammattikunnan edustajat tekevät töitä, kun me muut syömme kinkkua.
Vaikka tilaa tämän jouluiselle sakille löytyi riittävästi ja puuttunut kolmen hengen perhekin olisi järjestelemällä mahtunut, ajelimme melko nuutuneina tapanina etelään. Muori kävi toki ennen lähtöä hiihtämässä neljä kieppiä Aitoon hyvin hoidetuilla laduilla. Meidän aikuisten lisäksi erinomaista vilskettä järjesti juuri tuo näytelmäseurue, 8-, 10- ja 12-vuotiaat vilkkaat lapsenlapsemme ja heidän vuoden vanha koiransa.
Parhaimpien jouluvalojen sanotaan välkkyvän mökkipihalta lähtevien autojen takavaloissa. Ainakaan vielä ei tuntunut siltä.
