Heikin päivää (19.1.) on pidetty talven keskikohtana, jolloin talven selkä antaa periksi. Heikin päivää vietetään myös kristinuskon saarnaajan ja piispan Pyhän Henrikin muistoksi. Talonpoika Lalli surmasi piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä 20.1.1156, joidenkin tietojen mukaan vuosi oli 1158 tai 1159. Katolisena aikana päivä oli suuri juhlapäivä Ruotsissa ja Suomessa.
Heikkinä siis talven selkä katkeaa, pimein aika alkaa väistyä ja kevään odotus pääsee käyntiin. Heikin päivänä myös määriteltiin, miten lopputalvi sujuu. Selvitäänkö siitä kunnialla vai lähdetäänkö kerjuulle? Silloin piti olla vielä puolet eläinten rehuista jäljellä. Muutoin Erkki (18.5.) tappaa lehmät. Ihmisille varattuja ruokavaroja oli saanut kulua vain kolmannes. Myös kuivia puita piti olla liiterissä puolet jäljellä.
Heikkinä oli hyvä saada maderysät jään alle, jotta ne Paavon päivänä (25.1.) olisivat täynnä. Myös säätilaa tarkkailtiin Heikkinä. Jos oli helppo sää eli suojakeli, niin oli vastaavasti pakkanen Paavalina. Toisaalta Heikin päivän pakkanen tiesi hyvää hernevuotta, suojasää puolestaan poutaista kesää. Jos pelloilla näkyy sänget, tulee huono heinävuosi, mutta jos on lunta, heinävuosi on parempi.
Ensimmäisen suomalaisen ”ajanmäärääjän” eli kalenterin ”varsinaista kansaa varten” toimitti Mikael Agricola. Kalenteri oli liitetty Agricolan rukouskirjaan. Kuukaudesta kerrottiin päivien määrä, montako yötä ja päivää sekä milloin aurinko nousee ja laskee.
Agricolan Rucouskirja ilmestyi Tukholmassa vuonna 1544. Sen alkuun oli liitetty noin 80-sivuinen kalenteri, joka kertoi hiippakunnan perinteet ja ohjeet. Vuodenaikarunojen lisäksi se sisälsi myös terveysohjeita.
Entisaikoina ajateltiin, että tulevan kesän säät oli nähtävissä talven ilmoista. Siten esimerkiksi tammikuun säät vastasivat heinäkuun säitä. Kirkas ja kylmä tammikuu tiesi poutaista kuivaa heinäkuuta. Vuoden ensimmäinen suojasää kertoi viljan kypsymisen, johon menisi noin 200 päivää. Tammikuu oli myös paras ajankohta syöpäläisten hävittämiseen, kun luteet olivat tiineitä.
