Selailin vanhoja juttujani ja vastaan tuli otos laskiaisesta. Tervehdyspuhe on pidetty Luikalan Yrjölässä, tuolloin kylissä toimivat muun muassa lotat, martat ja myös palokunnalle ompeluseuroissa kerättiin varoja. Kirjoittaja on ollut äitini, tuolloin vielä tyttönimellä Aune Eskola, Salmentakaa. Teksti on vuodelta 1937.
Arja Pahkasalo
”Tervehdyspuhe Yrjölässä, 9.2.1937. Taasen on laskiainen, tuo lasten riemuhetki, niin kuin sitä lapsena lauloimme ja kuuluupa tämä päivä edelleenkin lasten riemuhetkien joukkoon. Mutta onpa tämä päivä ollut merkkipäivä aikuistenkin elämässä. Katolisena aikana nimittäin laskiaispullat edelsivät kevätpaastoa, jonka edelläkävijöinä oli kolme juhlapäivää, niistä laskiaissunnuntai ja – tiistai tärkeimmät. Silloin alkoi tuo aika, jolloin katolisilta oli kielletty kaikenlainen ilonpito ja lihan syönti.
Siksipä kai he viettivätkin laskiaista ikään kuin jonkinlaisena jäähyväisjuhlana ilonpidolle, järjestämällä laskiaispäiviksi kaikenlaisia huvituksia, ja niin kuin sanottu, lihaa he eivät käyttäneet lainkaan, lieneepä se tapa vieläkin yleinen joissain maissa. Katolisena aikana valmistettiin ruumista kevätpaastoon ja laskiaisaika oli sitä aikaa, jolloin pantiin pöytä koreaksi ja silloin piti olla lihaa oikein kyllältä, jotta sitten jaksaa paastotakin.
Onhan siitä ajasta kulkenut sananlaskukin: ”Juoda jouluna pitää, lihaa syödä laskiaisna”. Ja onpa nuo kansalliset laskiaisruuat edelleenkin säilyttäneet sijansa juhlapöydässä, nyt vain eräin lisäyksin. Ja lieneepä niillä sellaiset perinteet, ettei niitä voi minkäänlaisella keittotaidolla syöstä vallasta. Kuuluuhan nykyäänkin ruokaohjelmaan hernekeitot siansorkkineen ja vehnäset maidon kera. Sillä maito oli aikaisempina aikoina harvinaista kansan ruokapöydässä, vaan se korvattiin kaljalla ja piimällä. Mutta laskiaisena piti olla maitoa, sillä juhlahan aloitettiin kokomaidosta keitetyllä vellillä. Päivälliseksi oli hernekeittoa siansorkkineen ja illalliseksi korppusoppaa, sekin hyvästä maidosta keitettyä. Joka aterialla piti olla myös runsaasti lihaa. Ja missä ei jouluksi tehty verimakkaraa, tehtiin sitä laskiaiseksi. Laskiaispullat kahvin kera olivat myös juhlaan kuuluvia.
Kun esi-isämme olivat vielä kalevalaisessa pakanuudessa ja viettivät pakanallista talvijuhlaansa, kuului myös monenlaisia taikomisia näiden juhlien ohjelmaan. Aamuaikaisesta jo kello kahden – kolmen aikaan mentiin kelkoille, joista jääkelkat laskiaisena suosituimpia, suksille ja reille mäkiä hurauttelemaan, mitä pitempiä, sen parempi, jotta pellavat ja hamput venähtäisivät pitkiksi seuraavan kesän kasvussa.
Kaatua ei saanut, se tiesi pellavan lakoutumista. Näillä luisteluretkillä pitivät naiset hiukset hajalla, joita he aina välillä pitkin päivää kampasivat, ainakin yhdeksään kertaan, jotta pellavat kasvaisivat suoriksi. Valkeilla liinoilla, joita naiset laskiaisena pitivät, taiottiin, että pellavat tulisivat valkeita.
On kuvaavaa, tuo pellavien taikominen, sillä pellavia tarvittiin paljon käsitöissä, tehtiinhän kaikki talossa käytetyt kesä- ja alusvaatteet pellavasta. Ja onpa tuo tapa säilynyt vieläkin, tosin ei niin tositarkoituksessa kuin ennen. Sitähän todistaa tuo lasten ääni laskiaisaamuisin, kun he toivottavat esimerkiksi ”Luikalaan tappurat, Sappeeseen tuppurat ja Salmentaka pitkät pellavat, Huroo!” Tämä sitten tietysti käännettynä niin, että pitkiä pellavia toivotetaan tietysti kotikylään!
Vanhat ihmiset kertovat, että ei ennen muinoin päässyt laskiaisaamuisin liikaa nukkumaan, sillä sellainen ääni kuului ulkoa, kun koko kylän nuoriso meni aikaisemmin jäädytettyyn mäkeen luistelemaan ja huutamaan. Muualla ei ollut lupa huutaa kuin luistinmäessä.
Sitten kun oli pellavat luisteltu ja huudettu, mentiin askareita toimittamaan ja saunaa lämmittämään, jossa taas oli kilpailu talojen kesken, kenenkä sauna sitä ennen joutuisi. Tehtiinpä siinä kilpailussa pientä kiusaakin toisilleen, käytiin toistensa saunan pesää kastelemassa, jotta oma sauna ensiksi joutuisi. Mutta tapahtuipa joskus, että oltuaan naapurissa tulensammutuspuuhissa, huomasi kotia tultuaan oman saunansa pesän mustana! Naapuri oli myöskin poikennut vieraisilla! Mikäpä muu konstiksi, kuin alat sitten uudestaan sytytellä ja vartioida saunaasi, ettei sitä taas joku pääsisi salaa sammuttamaan.
Saunaa lämmittäessä, keksi joku, että toverinsa jääkelkan naru oli jäätynyt ja hän hyväntahtoisesti vei sen saunan kiukaalle sulamaan, josta luistelija sen sitten illalla löysikin kuivana, mutta kelkan oli kai joku varastanut, tai minne lie joutunut, sillä ei sieltä jääkelkkaansa kukaan löytänyt. Kerkisi se saunakin sentään lämpiämään ja jo kahden, kolmen aikaan päivällä mentiin kylpemään saunaan, jossa kukaan ei saanut puhua, jos mieli kesällä säästyä hyttysten ja paarmojen puremisilta.
Siinä kysyttiinkin taitoa, ettei päästänyt kirkaisua, kun toinen viskasi kuupallisen kylmää vettä niskaan, joka oli yleisin tapa saada toinen puhumaan. Tapoja lienee ollut muitakin, ja kunhan ei itse innoissaan unohtanut, että itsensäkin piti olla puhumatta!
Saunasta tultua oli sitten saunakahvi vehnäsineen, jonka jälkeen alkoi varsinainen pyhänpito, sillä: ”Aatto juhlista jaloin, iltapuoli laskiaista.”
Jalkojen terveyttä vaalittiin laskiaisena sillä, ettei laskiaisaamuna astunut paljaalla jalallansa lattiaan, niinpä edellisenä iltana varattiinkin jalkineet sängyn viereen, josta ne sitten sai nopeasti jalkaan.
Lattioita laastiin useaan kertaan, jottei lattialla olisi roskia, mitkä tiesivät kärpästen viihtyvän kesällä sisällä. Roskat vietiin naapurin puolelle, jotta kärpäset kesällä menisivät saman tien.
Laskiaiseksi miehet toivat kuivaa puuta ja veistelivät sytykelastut edellisenä päivänä. Sillä tuoretta puuta ei saanut laskiaisena veistellä, jos mieli kotieläimensä säilyttää terveenä seuraavaan laskiaiseen asti. Samaa tarkoitti, ettei naisväki laskiaisena kehrännyt, jos tahtoi lampaansa suojella tuosta ikävästä taudista, jonka rukin pyöriminen aiheutti. Niin sanotun pyörötaudin, jolloin lampaat pyörivät paikoillaan kuin hyrrä ja pyörittivät päätään tai kiertävät pitkin seiniä, kunnes pyörtyvät – vaikeimmissa tapauksissa kuolevat. Tätä tautia ei aiheuta rukin pyöriminen, vaan kuten nykyihmiset tietävät- heisi- tai lapamadot.
Laskiaisena hernekeittoon käytetyistä siansorkista kerättiin talteen luut, jotka miehet sitten seuraavana päivänä veivät pienessä pussissa metsää, jotta siat pysyisivät kesän metsissä.
Sikoja kun pidettiin paljon, niin ne vietiin keväällä metsää, jossa ne saivat olla omassa vapaudessaan ja haettiin syksyllä lihavina kotiin. Koska siat näin kävivät yhteisillä laitumilla, tarvitsi ne keväällä merkitä. Kertoohan tarina Matista ja hölmöläisistä juttua, kun he palasivat metsästä sikoja viemästä. Hölmöläinen kysyi Matilta, miten tämä oli sikansa merkinnyt. Matti vastasi panneensa sian hännän solmuun.
Kun he sitten syksyllä menivät sikojaan noutamaan, oli kaikilla häntä kippurassa, kuten terveellä sialla konsanaan. Hölmöläinen ei näin ollen löytänyt omiaan, joiden hännät hän oli jättänyt suoriksi ja Matti sai koko lauman.
Laskiaisena jokainen hautasi laskiaisvehnästä, jotta karjaonni olisi oleva hyvä ja että vilja olisi kukoistava ja säilyisi hallalta ja rakeilta.
Kun laskiaispäivänä oli noudatettu kaikkia näitä asiaan kuuluvia tapoja ja tehty taikakonstit, kokoontui nuoriso sitten illalla johonkin taloon viettämään laskiaislystiä, tai milloin jää oli kirkasta, sinne rakennetun ns. ”hullunhevosen” rekeen liukumaan, mikä sitten päätti tuon tärkeän päivän. Seuraavana iltana mentiin vielä hamppua luistelemaan, mutta varsinainen laskiaisjuhla vietettiin kuitenkin laskiaistiistaina.
Kun näin palautamme mieliimme noita esivanhempiemme toimia, rupee väkisinkin hymyilyttämään. Mutta he tekivät nämä kaikki vakaassa uskossa, mutta jos kuitenkin, vaikka oli hyvin noudattanut noita tapoja, kaikki ei mennytkään niin kuin toivottiin, pidettiin sitä jumalien vihoihin joutumisella. Niihin heillä taas oli omat taikansa, joilla he jumaliansa lepyttivät.
Me, jotka elämme nykyistä kiirettä aikaa, usein sanomme menneitä muistellen, ettei heillä ollut mitään kiirettä. Mutta täytyy sanoa, että ainakin laskiaisena heillä oli paljon enemmän toimia kuin meillä. Sillä harvapa lienee se, joka tänään on ehtinyt niin paljon kohdaltaan, kuin nuo entiset. Kuinka moni on muistanut edes tuota laskiaishuutoa? Tämä ilta on sentään järjestetty entiseen tapaan.”
