Yksi on nopea, toinen on hidas. Joku peittää hyvin, joku muu taas ei. Siinä on maalivahtivalmennuspäällikkö Antti Lehtosen työn suola, niin hyvässä kuin pahassakin.
– Huipulle voi nousta niin monenlaisilla tekniikoilla. Hauskuus hommassa on löytää jokaiselle se oma sopiva juttunsa, Ilves ry:n leivissä kolmatta vuotta työskentelevä Lehtonen sanoo.
Maalivahtivalmennuspäällikkönä hän vetää aamuharjoituksia ja maalivahtijäitä, seuraa pelejä ja konsultoi eri ikäkausijoukkueiden valmentajia tavoitteenaan kehittää Ilveksen maalivahtipelin tasoa.
– Seuraan, tuleeko näkyviin niitä juttuja, joita käydään läpi. Se on kuitenkin sellaista tiimipeliä, ilojen, huolien ja murheiden jakamista. Niistä keskustellaan valmennuksen kanssa ja mietitään tilanteisiin erilaisia konkreettisia ratkaisuvaihtoehtoja. Yritän tuoda kaikille tietoon, mitä seuraavalle sarjatasolle siirtyminen tuo tullessaan.
Junioreiden kanssa työskennellessä Lehtonen painottaa oikeaa vaativuustasoa ja tavoitteita. Millintarkasti tehtävä tekniikan hiominen ei vielä nuorissa ikäluokissa ole hänen mielestään järkevää.
– Nuoret kasvavat kauheaa vauhtia, ja se räpylän ihannepaikka ehtii muuttua moneen kertaan, Lehtonen huomauttaa.
Vaatimustason asettaminen kohdilleen palvelee kaikkia osapuolia.
– Perusjuttuja ei voi oikaista. Se unelma tulee sitten joskus, jos on tullakseen. Välillä tuntuu, että kaikki pitäisi saada heti eikä olla välttämättä valmiita tai halukkaita tekemään itse sitä arkista työtä tavoitteiden eteen.
Omassa työssään Lehtonen kohtaa samoja arkisia ongelmia kuin muutkin lasten ja nuorten kanssa työskentelevät. Älypuhelimet varastavat aikaa ulkoilulta ja kaverien kanssa touhuamiselta, ja netin ja sosiaalisen median myötä osa harrastajista voi olla enemmän tikun nokassa kuin toiset – jopa siinä määrin, että siitä aiheutuu jo nuorella iällä suorituspaineita.
– Nykynuoret kuitenkin uskaltavat unelmoida. Valmentajien pitää sitten osata jollekin lyödä vähän jarruja päälle ja osalle puolestaan bensaa.
Lehtoselle erilaisten ihmisten ja tarinoiden kohtaaminen on yksi työn hienoista puolista. Niin ovat myös ne hetket, kun voi iloita toisen puolesta.
– On aina hienoa, jos joku kehittyy, onnistuu ja pääsee omaan tavoitteeseensa. Tai voittaa jotakin, vaikka sitten oman pelkonsa.
Millainen on hyvä maalivahti?
Nykyisin Kangasalla asuva Antti Lehtonen pelasi omalla urallaan liigaa neljällä kaudella. Suuri kiekkoyleisö muistaa hänet etenkin keväältä 2017, jolloin altavastaaja Ilves oli pudottaa ennakkosuosikki Tapparan puolivälierissä. Runkosarjassa torjuntaprosentin 91,8 kirjannut Lehtonen äityi keväällä hirmuvireeseen, torjui liigahistorian viidenneksi pisimmän nollapeliputken ja nosti pudotuspeleissä torjuntaprosenttinsa heikohkossa joukkueessa huikeaan lukemaan 93,7.
Aktiiviura päättyi Ruotsissa keväällä 2020 yleisessä koronamyllerryksessä.
– Pitkään oli tavoitteena, että saan pelata jääkiekkoa ammatikseni. Sain tehdä niin hyvän tovin ja päättää uran omilla ehdoillani. Ajatus valmentamisesta kiinnosti jo aikaisemmin, mutta se kypsyi lopulta viimeisellä pelikaudellani Ruotsissa. Sitä päätöstä en ole katunut.
Millainen sitten on Lehtosen itsensä mielestä hyvä maalivahti?
Hän yrittää loppuun asti ja taistelee joka kiekosta harjoituksissa ja peleissä. Hän on myös nopea ja monipuolinen.
– Liikkumiskyky on tärkeä, ja urheilullisuuden vaade on kasvanut, kun vauhti ja pelaajien taitotaso ovat nousseet, Lehtonen arvioi.
Henkisellä puolella hän nostaa esiin kyvyn päästää irti joistakin asioista ja uskalluksen epäonnistua – vaikka kenties kentän näkyvimmästä pelipaikasta puhutaankin.
– Se liittyy toki kasvuun ja ikään, mutta persoonallisuus vaikuttaa siinä myös. Liian märehtimisen kautta kärsii kuitenkin työnteko tässä hetkessä.
Pikku-kakkonen, joka ei halunnut vaihtoon
Antti Lehtosen intohimo jääkiekkoon syttyi isosiskojen taitoluisteluharrastuksen kautta. Vanhemmilla riitti jäähallikyyditsemisiä, ja perheen nuorimmainen kulki usein mukana. Katse harhaili viereisen kentän jääkiekkopeleihin.
– Kinusin, pakkailin kamoja yöllä valmiiksi ja lopulta vanhemmilta taisivat mennä hermot, Lehtonen nauraa.
Vanhemmat lupasivat suostua harrastuksen aloittamiseen, jos Lehtonen käy itse kysymässä asiaa ja joukkue avaa hänelle ovensa. Näin kävi. Lehtonen oli neljävuotias, eikä hänen ikäisilleen ollut vielä joukkuetta, mutta hänet kelpuutettiin mukaan pari vuotta vanhempien joukkoon.
Muita pienemmän pelaajan pelinumerona ollut kakkonen johti pian lempinimeen ”pikku-kakkonen”.
– Fiilis oli kova, vaikka en kentällä kauheasti kiekkoon koskenutkaan. Tuuletin aina, oli maalintekijä kumpi joukkue hyvänsä, hän muistelee.
Kun ikää ja pihapelikokemusta kertyi lisää, Lehtonen teki loppuelämää vahvasti määrittävän havainnon.
– Tajusin, että maalissa ollessa voi vaikuttaa isosti peliin – eikä tarvitse mennä vaihtoon.
