Kuulun Pälkäneen tai paremminkin Sydän-Hämeen upeitten vesistöjen rehevöittämistä pienentäviä kunnostustoimia teettävän Aito Suvi ry vesienkunnostusyhdistyksen hallitukseen sen varajäsenenä ja mökkiläisten edustajana. Osallistun toimintaan luvattoman huonosti lähinnä kuunnellen etänä järjestettävien kokousten kulkua ja lukemalla syntyneitä asiakirjoja. Tässä kuten monissa muissakin yhdistyksissä vastuu ja työt lepäävät muutaman pyyteettömästi uurastavan hartioilla.
Useita konkreettisia kunnostushankkeita on käynnistetty ja osa saatettu jo loppuunkin. Toiminta on onneksi huomioitu ja esimerkkinä toimii Pirkan Helmen 17. huhtikuuta myöntämä palkinto; vuoden 2023 paras yleishyödyllinen Leader-hanke.
Leader-toiminnan kantavana ajatuksena on valjastaa paikallisten asukkaiden oma asiantuntemus, osaaminen ja toiminta alueen kehittämistyöhön. Kokouksia kuunnellessani lienen minäkin viisastunut. Kävinpä verkkokurssina myös Laskuojat kuntoon -koulutuksen, jonka nimi kaiketi muutettiin kuvaavammaksi eli Kotirannat kuntoon.
Tärkeintä olisi saada metsistä ja pelloilta johtavat laskuojat sekä muut valumat kuriin. Ensin lähtöalueella, sitten ojissa rakentamalla esimerkiksi kosteikkoja tai viimeistään ennen rantaa vaikkapa patoamalla ja suodatusaltailla. Karttaa ja ympäristöä katsellessa ymmärtää, että urakkaa piisaa. Vaikuttaa jopa toivottomalta, mikäli maanomistajat ja rannoilla asuvat tai oleskelevat sekä mökkiläiset eivät suojeluun sitoudu.
Metsien aukkohakkuut eivät tätä asiaa edistä, mikäli vesistöihin johtavat urat saavat valua esteettä. Vettä imevät juuret kun lopettavat juomisensa. Mökkimatkani loppupäässä noita aukioita näkyy silmämääräisesti syntyneen parin viimeisen vuoden aikana kosolti. Samoin isot kuljetusta odottavat tukkikuormat muuallakin. Tilastotieto minulta puuttuu ja ymmärrän toki metsien omistajia.
Yleinen ilmapiiri tai ainakin media vastustaa aukkohakkuita. Niiden tekeminen näyttäytyy kuitenkin kustannustehokkaana ja saattaapa taustalla kangastella pelko, että jonakin päivänä oman omaisuuden myyntiä aletaan rajoittaa. Teollisuuskin tarvitsee raaka-ainetta, kun Venäjältä ei enää puuta tuoda. Joko vaanii kirjanpainaja kuusikon reunassa valmiina kirjailemaan komeat rungot kuoliaaksi?
Minä en metsänhoidosta ymmärrä. Teen itsekin syntiä saattamalla ympärivuotisessa käytössä olevan mökkimme vuotuisen kymmenen motin polttopuu-urakan loppuun valmiiksi kaadetuista ja metrin pölleiksi katkotuista oman tontin männyistä. Materiaalia piisaa ainakin siihen saakka, kun jaksan kanervikossa könytä. Tuskinpa sinne jälkeeni ketään yhtä hullua turvahaalarista ilmaantuu.
Tonttimme laskee joka suuntaan ja puusto imee osan sadevedestä. Muut liemet menevät umpikaivoihin ja siitä loka-auton kyydissä toivottavasti turvalliseen paikkaan. Vuosi toisensa jälkeen hidastuvassa työssä jää aikaa tarkkailla kallioisella mäellä kasvaneita honkia. Sen käsitän, että harvennusta olisi pitänyt tehdä jo kymmeniä vuosia sitten. Liian tiheään omia aikojaan kasvaneet puut näyttävät salkoutuneen ohuiksi luiruiksi. Niiden latvoja koristavat vähäiset tupsut.
Vuosirenkaita laskiessani havaitsin jotakin dramaattista tapahtuneen puoli vuosisataa sitten. Lieneekö metsän lannoittaminen lopetettu, sillä huimasti edistynyt ensimmäisen vuosikymmenen kasvu näyttää tyrehtyneen kerralla. Avoimella paikalla varttuneilla vanhemmillakin lustojen välit ovat tihentyneet huomattavasti samoihin aikoihin. Kasvatustehtävä kaiketi siirtyi puille itselleen. Mänty tarvitsee runsaasti valoa. Nyt sen valon ja elintilan veivät jälkeläisiltään omat isoiksi venähtäneet vanhemmat sekä rinnalla pinnistelevät sisarukset. Jotkut eivät nähneet muuta konstia kuin kiertyä spiraaliksi ylöspäin yrittäessään. Metrin matkalla puoli kierrosta kääntynyt tiheäsyinen tyvipölli on mielenkiintoinen kirveellä halkaistava.
Lohdullista on huomata, miten vähitellen harvennettu piha elpyy ja vankistuu. Ryystää varmaan vettäkin hanakasti, kun kilpailu puuttuu. Vielä lohdullisempaa on havaita, että näistä kieroon kasvatetuista jälkeläisistä varttui sittenkin suurimmaksi osaksi salskeita aikuisia – vanhempiaan sitkeämpiä ja ehkä viisaampia. Toivoa on.
