Monesti arjen keskellä ihmissuhteissa törmää omiin säröihinsä – haavoihin, joita elämän matkalla on tullut. Kaikkihan me jollain tavalla olemme särkyneet, kuka isommin, kuka pienemmin. Kukaan meistä ei ole haavoittumaton. Loukkaavat sanat, teot, ilmeet, katseet, ulkopuolelle jättämiset – saati sitten suoraan kohdistetut iskut jättävät väistämättä meihin jälkensä.
Minua kiehtovat taiteen mahdollisuudet elämässä, ja siksi olenkin tänä kesänä löytänyt itseni monista taidenäyttelyistä. Suomen Käsityömuseoon on tulossa näyttely Kintsugi – Ajan jälkiä. Kintsugi on vuosisatoja vanha japanilainen taidemuoto, jossa rikkimenneitä keramiikka-astioita korjataan ehjiksi hajoamisen jäljet hyväksyen. Ensin palat liitetään yhteen ja sen jälkeen halkeamat käsitellään kullalla. Särkymisen jäljet saavat näkyä, niitä jopa korostetaan piilottamisen sijaan. Näin korjatusta astiasta tulee arvokkaampi kuin alkuperäinen ehjä astia oli.
Länsimaissa meillä on ajatus, että se mikä hajoaa, joutaa roskiin. Rikki mennyt, särkynyt on arvonsa menettänyt ja aivan turha, tilalle hankitaan uusi. Valitettavasti sama ajattelu on ujuttautunut myös ihmissuhteisiin ja arvottoman leimaa isketään hylättyihin kumppaneihin. Juuri ihmiselämän haavoittuvuuden ja särkyneisyyden keskellä minua puhuttelee tämä taidemuoto. Mitä se voisikaan tarkoittaa meidän ihmisten kohdalla? Emme voi itse itseämme eheyttää tai korjata, vaikka hyvinvointioppaat meille niin väittävät.
Tämä aihe kutsuu katsomaan asioita erilaisesta perspektiivistä armollisesti ja hyväksymään elämän jäljet itsessämme. Lopulta olemme juuri tällaisia kuin olemme, kaikkien niiden kokemusten muovaamina, joita olemme läpikäyneet. Meidän ei tarvitse piilotella särkymistämme, vaan saamme antaa kaikki elämämme palat Jumalan suuriin käsiin ja luottaa, että hän tekee niistä jotain kaunista ja arvokasta.
Jumala toimii, kuten Kintsugi taiteilijat toimivat. Raamatussa sanotaan: ”Hän parantaa ne, joilla on särjetty sydän ja sitoo heidän haavansa” (Ps.147:3). Jumala ei väheksy särkyneitä, vaan kerää kaikki palat ja muovaa rikkinäisistä paloista astian, joka on kuin uusi, kuten laulussa ”Särkynyt saviruukku” lauletaan. Ehjän saviastian sisältä valo ei näy, mutta murtuneen astian säröistä se pääsee loistamaan. Kun Jumala on saanut hoitaa haavojamme, astiastamme ja sen säröistä voi kullan tavoin loistaa valoa ympärillä oleville. Seuraavan kerran, kun säröt muistuttavat itsestään, muista, että ehkä oletkin arvokkaampi niiden kanssa kuin ilman niitä. Monesti Jumala käyttää juuri säröjämme vetääkseen lähelleen toisia särkyneitä.
Anni Haikarainen, perhediakoni
