Tiedämme monia ammatteja, joissa on vaitiolovelvollisuus. Lääkärit eivät saa kertoa lehdistölle, miksi joku vallanpitäjä on sairaalassa. Sairaanhoitajat eivät anna lausuntoja siitä, tehtiinkö tunnetulle kaunottarelle raskaudenkeskeytys vai leikattiinko umpisuoli. Kun käymme terveyskeskuksessa vastaanotolla, niin tiedämme, että henkilökunta ei asioistamme lavertele.
Pankissakin salaisuudet pysyvät hyvin. Jos menemme neuvottelemaan finanssiasioista ”suljetuin ovin”, niin ei tieto mihinkään leviä. No jaa, jos joku tuttu sattuu näkemään meidät painavan rahasalkun kanssa odottamassa pääsyä pankinjohtajan puheille, niin hän voi arvella lottovoiton tai perinnön osuneen kohdalle. Huhuja voi liikkua, mutta luulo ei ole tiedon väärti.
Sosiaalialan tehtävissä on myös tarkkaa, kenelle minkäkin asian voi ilmoittaa. Toimeentulotukea hakevan asioita ei kerrota valtuutetuille, eikä lapsen huostaanotosta ilmoitella kunnan ilmoitustaululla.
Mikäli mummo oikein muistaa, kunnan- ja kaupunginvaltuustojen kokoukset ovat julkisia, jollei niitä erikseen ilmoiteta salaisiksi. Siis epäilyttävät temput jäsenten käytöksessä saattavat tulla ilmi, kuten Veltto Virtasen kikkailu edustajien läsnäolon kanssa Tampereella. Hallitusten istunnot ovat salaisia, eikö niin?
Vaitiolovelvollisuus on tarkkaa varmaan myös oikeuden istunnoissa. Tuskin tuomarit ja lautamiehet saavat laverrella lehdistölle mehukkaita yksityiskohtia, vaikka tapauksen käsittely olisikin julkinen. Istunnon määrääminen salaiseksi suojelee erityisesti uhreja.
Oulussa hiljattain tyttärensä hyväksikäytöstä tuomittu mies oli saanut oppia oikeuslaitoksemme toiminnasta. Hän oli ollut monta vuotta käräjäoikeuden lautamiehenä, joten hallitsi salassapidon. Mutta oltuaan siinä vaiheessa maassamme vain noin kymmenen vuotta lakiemme tuntemus saattoi olla vajaata.
Nykyään valtaan pyrkivien yksityiselämä ei ole turvassa julkisuudelta. Ei USA:n vaalikamppailussakaan ole puhuttu pääosin ehdokkaiden kyvyistä kriisinhallintaan ja maailmanrauhan ylläpitoon vaan tehdyistä töppäyksistä. Tiukassa paikassa varmaan sänkyseikkailut ja sähköpostit jäisivät toisarvoisiksi.
Muistamme, kuinka meillä vielä Kekkosen aikoihin vaiettiin presidentin vapaa-ajan toilauksista. Jäimmekö siis silloin paljosta vaille? Jotkut voivat nyt ihan hykerrellä, kun saadaan hyvä myynti niille kirjoille, jotka tuon ajan salaisuuksista kertovat.
Vanhoina vuosikymmeninä oli sellainenkin tapa, että lehtien pakinoitsijat käyttivät nimimerkkiä. Eikös Kekkonenkin kirjoitellut salanimellä Pekka Peitsi. Aamulehden yleisönosastosta tuli aikanaan tutuksi G. Perälä. Myöhemmin ilmeni, että oikea nimi olikin Paul Tiililä, jonka olemme täällä Sydän-Hämeessä oppineet tuntemaan muissakin yhteyksissä. Nykyään ei juuri kukaan käytä nimimerkkiä, paitsi joku vanhoihin tapoihin jumiutunut mummo.
Uudenaikaistumista ja kansainvälistymistä tapahtuu Luopioisissakin. Pimmeemmän kaupan illassa saatiin tutustua Aitoon maahanmuuttajien tekemään aitoon irakilaisleipään. Teko-ohje saattoi olla salassa pidettävä. Tapasimme myös leiväntekijöitten söpöjä lapsukaisia, joitten kanssa saattoi jutella suomeksi.
Mymmeli
