Lapualta lähtenyt mainio laulujen ja tekstien tekijä Heikki Salo ja hänen elämänkumppaninsa (Kangasalan Saarikylissä), teatteriohjaaja Sirkku Peltola ovat piirtäneet teatterin lavalle kuvan Lauri Viidasta. Virve Varjos koreografina suorastaan häkellyttää. Tampereen Työväen Teatterin muukin toteutus antaa oivallisen käsityksen teatterin korkeasta tasosta.
Ei ihme, että Eino Salmelainen-sali täyttyy esityksestä toiseen.
Kuuden vanha peikkopari, Kukunor ja Kalahari, johdattelee Viidan lavalle. Päärooliin on löytynyt Lauri Viidan näköinen ja oloinen Tommi Raitolehto, karu ja kömpelö.
Kun satuin muutaman kerran tapaamaan Viidan ja Rellun rehtorin Pentti Kalelan pakottamana lukemaan tuoreeltaan hänen tärkeimmän kirjansa Moreenin, rohkenen sanoa pari poikkipuolista sanaa näkemäni perusteella. Ei siksi, että esitys olisi ollut pettymys vaan siksi, että muutamissa kohdissa kuva Lauri Viidasta jäi yksipuoliseksi, liian mielisairaaksi.
Viita kuvattiin urheilumiehenä pesäpalloilukohtauksessa. Pispalassa ei pelattu pesäpalloa. Siellä pelattiin koripalloa, jota Viita kävi PisTan vierasotteluissakin katsomassa.
Viita piti urheilukentän laidalla ja kylän saunassa lauantaisin valistavia ja värikkäitä esitelmiä, mutta hulluna häntä ei pidetty. Häntä pidettiin viisaana, niin viisaana, että suomen kielen kuuluisimpiin runoihin kuuluva Alfhild tyhjensi juhlasalin buffetin puolelle Pispalan Tarmon joulujuhlassa kuuluttajana toimineen Viidan ilmoitettua runonsa ensiesityksestä.
”Älkää lähtekö. Se on hyvä runo”, Late huusi pakenijoiden perään, mutta vain muutama kuulija jäi paikalleen. Tämän ovat vahvistaneet Pekka Martin, seuran silloinen sihteeri, ja Pispalan mainetta edelleen ylläpitävä ystäväni Pertti Paloheimo, silloinen koripalloilija ja sittemmin sekä TV2:n että vakuutusyhtiö Tapiolan johtaja.
Suhde Alfhild-äitiin oli ansaitusti näytelmän tärkein teema. Kolme avioliittoa ja niistä kohutuin runoilija Aila Meriluodon kanssa tuottivat yhteensä seitsemän lasta, mutta veivät silti liikaa tehokasta peliaikaa kolmituntiseksi venytetystä esityksestä. Alfhildin ensimmäinen esitys olisi ollut vaikuttava loppukohtaus, mutta eikös sille pitänytkin järjestää laimea pikauusinta Viidan liioitellun hulluuskohtauksen yhteyteen.
Viita kuoli 22.12 1965 Helsingin Kirurgisessa sairaalassa kello viisi aamulla. Olimme edellisenä iltana Eeti Niemisen kanssa tulossa Oslon MM-hiihtojen harjoitusleiriltä Vierumäeltä Mäntsälän Unionin kohdalla, kun edessämme tapahtui onnettomuus. Taksi yritti väistää huoltoasemalta eteen tullutta kuorma-autoa, mutta korkea lumipenkka heitti sen takaisin tielle. Kellokoskelle matkalla olleen asiakkaan pää osui kuorma-auton lavan reunaan.
Humalainen kuorma-auton kuljettaja ja taksimies selvisivät vammoitta, mutta asiakas kuoli aamulla verenvuotoon Helsingin kirurgisessa sairaalassa.
Vainaja, Lauri Viita, 49. oli saanut työhuoneen Kellokosken sairaalasta ja siellä hän valmisteli trilogiaksi tarkoitetun ”Entäs sitten Leevi” -teoksensa toista osaa. Se ei tapahtunut raivokohtauksissa, kuten TTT taiteilijain vapaudella kertoo.
