Kuhmalahti 1918

Hämettä jäätyä helmikuun alussa 1918 punaisten haltuun, myös Kuhmalahti jäi punaisten valta-alueelle. Naapuripitäjä Kuhmoinen sen sijaan oli valkoisten hallussa.

Kuhmoisten alueen hallussapito oli tärkeää niin valkoisille kuin punaisillekin. Pitämällä Kuhmoista hallussaan valkoiset saattoivat pitää sitä sivustatukenaan ja lähtöruutunaan kohti Tamperetta. Punaisille taas oli tärkeää pitää tie Hämeen sydämeen suljettuna. Siitä seurasi, että Kuhmalahti joutui väistämättä sodan kuluessa taistelutantereeksi.

 

Ensimmäinen tehtävä epäonnistui

Kuhmalahden punakaarti toimi ensi kerran uudenvuodenaattona 1917, jolloin Luopioisten ja Kuhmalahden kautta matkusti pohjoiseen kohti valkoisten joukkoja kolme Saksanniemen poliisikou­lulaista. Kuhmalahden punakaarti pyrki estämään näiden matkan kutsuen vielä Luopioisten kaartinkin avukseen.

Hanke kuitenkin raukesi. Iltapuolella Tapanilan majataloon Tervaniemen kylään saapuneet saksanniemeläi­set olivat heti K. A. Lehtisen antaman varoituksen saatuaan jatkaneet matkaansa Eräjärvelle.

Punaisten joukot majoittuivat Kuhmalahdelle melkein heti sodan alussa helmikuun puolivälissä. Joukot olivat paikkakunnalla aina maaliskuun lopulle saakka, jolloin valkoiset valtasivat pitä­jän.

Helmi-maaliskuussa kunnan alueella oli majoittuneena yli 1 000 punakaartilaista. Joukot olivat sijoittuneet aluksi pääasiassa Vehkajärvelle, mutta levittäytyivät myöhemmin myös Vehkapuntarin, Tervaniemen ja Pohjan kyliin.

Punaisten esikunta toimi aluksi Tervaniemen kylässä Simo Hietalan torpassa. Sieltä esikunta siirtyi Vehkapunta­riin Yli-Hinkkalan taloon, missä punaisten johtokeskus olikin pääosan sota-ajasta sijoitettuna.

Suu­ren punakaartilaisjoukon saapuminen ei ollut kuhmalahtelaisille mikään miellyttävä kokemus, sillä punaisten joukkoja oli vakituisesti majoitettuna Kuhmalahdella noin seitsemän viikon ajan. Elintarvikkeet, kuten viljavarat ja ”särvinaineet” hupenivat suuresti ”ryöstöjen ja hulikaanimaisen mellastuksen aiheutta­man tilanteen vallitessa”.

Kun elintarvikkeita oli suhteellisen hyvin saatavilla, ei niitä säästelty, vaan punaisten taholta elettiin kuin viimeistä päivää. Muistelmien mu­kaan osalle punakaartilaisista ryöstäminen näyttikin olevan pääasia, eikä varsinainen sodankäynti.

 

Vehkajärvellä käytiin kovia taisteluita

Punaisten joukkojen tavoitteena oli ajaa valkoiset pois Kuhmoisista. Valkoisten saatua tietoa punaisten aikeista koota joukkoja Padasjoelle, Vehkajärvelle ja Eräjärven­–Längelmäen suunnalle ryhdyttiin heti vastaiskuun.

Kapteeni Hans Kalm päätti hyökätä joukkoineen punaisten keskimmäiseen pesäkkeeseen Vehkajärvelle katkaisten samalla yhteydet laidoille. Vehkajärvelle levitettiin huhua, että seuraavana päivänä valkoisten oli määrä hyökätä Kuhmoisista päin. Hyökkäys toteutettiin niin kuin oli ilmoitettu, mutta melkein takaa päin tapahtuneel­la yllätysiskulla.

Punaisten juhlittua ja pidettyä tanssit Rantalan talossa helmikuun 25. päivän iltana he olivat vielä täydessä unessa kun valkoiset yllättivät heidät seuravana aamuna. Kuhmoisista päin tullut hämäysosasto sitoi punaisten huomion itseensä. Sen jälkeen Kalm hyökkäsi yllättäen punaisten selustaan.

Punaiset joutuivat kahden tulen väliin, josta seurasi pakokauhu. Punaisten pakoa seurannut urheilun asiantuntija Lauri Pihkala totesi, ettei hän ollut koskaan nähnyt ihmisten juoksevan sillä tavoin kuin Vehkajärveltä paenneet punaiset juoksivat.

Vehkajärvellä käydyn taistelun jälkeen punaiset jättivät melkein viikon ajaksi koko paikkakunnan. Moni kuhmalahtelainen käyttikin tilannetta hyväkseen lähtemällä valkois­ten joukkoihin Kuhmoisiin. Kaikkiaan Kuhmalahdelta lähti valkoisten puolelle 30 miestä.

 

Punaiset eivät antaneet heti periksi

Palattuaan punaiset esiintyivät entistä röyhkeämmin, koettaen peitellä pelkoaan.

He aikoivat edelleen puhkaista aukon valkoisten rintamaan Kuhmoisten kohdalta. Punaisten epäonneksi valkoiset saivat 8. maaliskuuta tietoonsa punaisten hyökkäyssuunnitelman.

Samaan aikaan kun Padasjoelta tulleet punaiset joukot jo pommittivat Kuhmoisten kirkonkylää, sinne oli tulossa myös Vehkajärven suunnalta punaisia. Kalm päätti tehdä maaliskuu 9. ja 10. päivien välisenä yönä kiertoliikkeen viimemainittujen selkäpuolelle.

Vehkajärven keskustaan saapuneet Kalmin joukot kohtasivat vain muutamia vartijoita. Kylästä oli lähtenyt aamunkoitteessa ainakin tuhannen miehen joukko kohti Kuhmoista tykkejä ja ”kuularuiskuja” mukanaan. Kalm päätti seurata heitä.

Punaisten havaittua valkoiset selkäpuolellaan, he päättivät murtautua saartorenkaasta takaisin Vehkajärvelle. Putkiston talon kohdalla syntyi ankara taistelu, jonka jälkeen punaiset pakenivat kauhun valtaamana seka­sortoisena laumana kohti Vehkajärveä.

Valkoiset joutuivat väistymään punaisten ylivoiman edessä. Valkoisten käsiin jäi ainoastaan punaisten kuormasto. Punaisten yritys murtaa valkoisten linja oli kuitenkin epä­onnistunut.

Kuten Heikki Ylikangas on todennut, Kalmin valttina oli psykologinen sodankäynti. Kalmin taktiikkana oli vihollisen hermostuttaminen alituisella varuillaanololla ja yllätykselliset iskut punaisten keskelle.

Kalmin joukkojen toiminnasta kertovat kauhukertomukset kiitivät punaisten keskuudessa kuin kulovalkea ja joukko sai raakalaismaineen sekä nimen ”Kuhmoisten pirut”.

 

Sota laajeni myös kirkonkylään

Valkoisten hyökkäys ja samalla eteneminen kohti Tamperetta alkoi maaliskuun puolivälissä 1918. Tässä yhteydessä Kalm joutui kolmannen kerran puhdista­maan Vehkajärven punaisista. Valkoisten hyökätessä Kalmin tehtäviksi tuli sitoa vihollisen voimia ja turvata sivusta hyökkäystä.

Valkoisten aloittama hyökkäys eteni niin, että Orivesi saa­tiin vallattua maaliskuun 20. päivä. Sen jälkeen valkoisten eteneminen jatkui osan joukoista edetessä Pälkäneen–Luopioisten–Padasjoen suuntaan sekä edelleen Lempäälään sivustan varmistamiseksi itään. Punaiset joutuivat perääntymään Kuhmalahdelta 21. maaliskuuta. Samalla taistelut levittäytyivät koko kunnan alueelle.

Valkoisten lumipukuisten suksimiesten liikuskelu öisin partioretkillään oli suu­reksi kauhuksi punaisille. He eivät enää viimeisten viikkojen kuluessa uskaltaneet hämärän aikana liikkua majoituspaikastaan mihinkään. Heidän suuri pimeänpelkonsa oli monelle helpotus. Punaisten vangittaviksi tuomitsemat pitäjäläiset, jotka henkensä säilyttääkseen olivat pakotetut päivisin piileskelemään, saattoivat aivan rauhallisesti viettää yönsä kotonaan.

Kun Oriveden aseman seudulta oli odotettavissa valkoisten hyökkäys, Kuhmalahdella olleet punaiset varustautuivat sen vastaanottamiseen sijoittamalla konekiväärin etuvartioon Kivi­salmen Mattilaan maaliskuun 20. päivän iltana.

Seuraavana päivänä alkoi valkoisten eteneminen kohti Kuhmalahtea. Puoli yhden aikaan iltapäivällä valkoisten patteri alkoi tulittaa Vehkapuntarin kylää Eräjärveltä, Kärjen talon eteläpuolelta käsin. Patterin tehtävänä oli suojata naapurikylään Tervaniemeen tehtävää hyökkäystä. Tuleen vastasi kaksi punaisten tykkiä ammuskellen epätarkasti Eräjärvelle päin.

Tykistöjen välinen kaksintaistelu ei johtanut mihinkään lopputulokseen. Tämä kuitenkin sitoi punaisten joukkoja niin, etteivät he päässeet osallistumaan Tervaniemessä käytyyn taisteluun. Avoin maasto oli punaisten puolella. Heidän onnistui estää iltaan asti valkoisten eteneminen Tervaniemen–Vehkapuntarin–Pennon -linjalla.

Taistelujen lähetessä siviiliväestö piiloutui perunakuoppiin sekä pakeni mahdollisuuksien mukaan erämaataloihin ja metsätorppiin piiloon. Yksi pakopaikoista oli lähes tiettömän taipaleen takana Laipanmaassa sijainnut Lautasillan talo.

Jo aamusta alkaen Kuhmalahdella oli kuulunut ankaraa ammuntaa ja punaisten kesken oli koko päivän havaittavissa levotonta liikehdintää. Kello yhden tienoissa soitet­tiin Kuhmalahdelta Luopioisiin ja ilmoitettiin että punaisten päällikkö oli kadonnut. Tampereelta pyydettiin apujoukkoja, ja niitä saatiin.

Punaisten kovasta vastarinnasta johtuen valkoiset olivat pessimistisiä hyökkäyksensä onnistumisesta. Sivusta tehty isku Kuhmalahden kirkonkylään todennä­köisesti mursi lopulta puolustuksen. Jo iltayhdeksältä punaiset olivat täydes­sä paossa kohti Luopioista ja Tamperetta huutojen ja kirousten täyttäessä ilman. Läpi yön ja seuraavan päivän jatkunut pakomatka suuntautui edelleen Hauholle ja sieltä Hämeenlinnaan saakka.

Vaikka Tampere saatiin vallattua huhtikuun alussa, sota jatkui vielä monen osalta pitkään. Osa punaisista yritti paeta Venäjälle, osa piileskeli kotinurkissaan ja ne jotka eivät ehtineet pakoon joutuivat teloitettaviksi tai virumaan nälkäisinä vankileireillä.