Työväen Sivistysliiton Kangasalan Seudun Opintojärjestö vei elokuisena lauantaina bussillisen kiinnostuneita Tammisaaren punavankimuistomerkille. Suomen suurimmalla joukkohaudalla on sijansa maan ja monen suvun historiassa. Tällä matkalla mukaan tarttui sekä tunnetta että tietoa, kun Eero Järvenpää, Kari Elkelä ja Isto Kaarne kertoivat Kangasalan, Sahalahden ja Messukylän tapahtumista sata vuotta sitten, myös sukunsa kautta. Sekä Järvenpää että Elkelä korostavat, että tuskin koskaan on mahdollista saada täysin tarkkoja lukuja, yhä tarkempia kyllä.
Eero Järvenpäätä häiritsi, että Kangasalta puhuttiin vain Suinulasta. Kun hän alkoi kirjoittaa Suoraman Työväenyhdistyksestä historiikkia, samoihin aikoihin ilmestyneestä valtioneuvoston sotasurmien selvityksestä kävi ilmi, että nykyisen Kangasalan alueelta kuoli yli 300 ja valkoisiakin toistakymmentä. Kangasalla kuoli vain 76 henkilöä, joten suurin osa menehtyi muualla. Taisteluja merkittävämpiä uhrilukuja aiheuttivat vankileirit. Niissäkään eivät olleet määrällisesti merkittäviä esimerkiksi karkausyrityksistä aiheutuneet teloitukset, vaan vankien heikko kunto. Se taas aiheutui alun perin nälästä ja sodan kärsimyksistä ja huipentui leirien täysin riittämättömissä oloissa.
– Kangasalan suojeluskunnan historiasta on osa valkoisten tiedoista, Sahalahden ja Kuhmalahden tietoja on tarkasteltu myös Raine Raition tekemistä historioista ja veteraanikisoissa tapaamani, sotasurmaprojektin tekotapaa kritisoinut matemaatikko Tauno Tukkinen Karjalohjalta on kahlannut vuosia läpi kirkonkirjat ja toimittanut lisätietoa myös Kangasalta, Järvenpää kertoi lähteistä.
Lopputulos on määrällisesti liki sama.
Nuorten sotaa
Uhrien ikäjakauma oli 16–66 vuotta. Kangasalla vähän yli puolet oli alle 30-vuotiaita, Sahalahdella 60 ja Kuhmalahdella 65 prosenttia. Alle 20-vuotiaita oli Kangasalla yli viidennes, Sahalahdella yli neljännes ja Kuhmalahdella kaksi viidestä. Naisuhreja oli vain kaksi. Toinen oli valkoisella puolella vahingonlaukaustapaus, toisessa haavurina toiminut Helena Perkiö punaisista kuoli taistelussa.
Kanta-Kangasalan alueella varsinaiset sotatoimet kestivät vajaan viikon. 76 surmaa jakautuivat liki tasan osapuolten kesken. Teloitukset jatkuivat aina toukokuulle asti, kun 3.5. teloitettiin vielä neljä, joista ainakin kolme oli Sahalahdelta. Kuhmalahdella teloitettiin kaksi.
Tukkinen on löytänyt Kangasalan sotasurmaprojektin uhriluvusta (191) kaksi kahdentumaa ja kaksi ulkopaikkakuntalaista, joten lopullinen uhrien määrä laskee neljällä. Valkoisia uhreja oli Kangasalan suojeluskunnan historian mukaan yhdeksän. Heistä oli kolme jo silloin muualla kirjoilla, joten oikeampi luku lienee kuusi.
Kangasalla pidettiin tammikuussa 2007 Työväen kirkkopyhä, jossa piispa Juha Pihkala siunasi noin 160 uhria.
– Heille suojeluskunnan esikunta ei voinut sallia 1918 kunniallista hautausta ja soittaa kirkonkelloja, vaikka he olivatkin seurakunnan jäseniä muiden tapaan, Eero Järvenpää kertoi.
Sukututkimus johdatti sodan tutkintaan
Postin palveluksesta Helsingistä eläköitynyt, Tampereella asuva ja Sahalahden Pakkalassa syntynyt Kari Elkelä oli 1980-luvulla tekemässä sukututkimusta ja törmäsi siinä myös sisällissotaan.
– Vaarini Konsta Elkelä oli 18-vuotias, kun sota syttyi. Hän sai kuuden vuoden tuomion, mutta vapautui jo joulukuussa 1918 vankeudesta, Elkelä kertoi.
Elkelä yllättyi muun muassa siitä, että Sahalahden kokoisessa kunnassa oli ennen sisällissotaa kolmekin työväenyhdistystä. Varhaisvuosien pöytäkirjat poltettiin, joten niistä ei ollut lähteiksi. Sen sijaan muun muassa Kansan Lehti ja Aamulehti kertoivat joskus myös Sahalahdesta.
– Vastapuolia mustamaalattiin surutta, Elkelä huomasi etsiessään aineistoa tänä kesänä ilmestyneeseen teokseensa Sahalahti sisällissodasta asekätkentään ja samannimiseen näyttelyyn.
Sahalahdella oli myös oma Suinulansa, kun punaisten tamperelainen tiedusteluryhmä vangitsi eräästä maatalosta neljä läpikulkumatkalla ollutta suojeluskuntalaismiestä ja kaksi naista. Naiset vapautettiin, mutta miehet päätettiin ampua ”lahtareina”. Yksi teloitettavista kuitenkin vain haavoittui ja pääsi pakoon kertomaan tarinansa. Kaikkiaan Sahalahden punaisista kaatui 20, teloitettiin12, vankileirillä kuoli 23, vankilasta tuomion kärsittyään vapautui 60 ja ilman tuomiota selvisi 12.
– Teloitusten syynä saattoi olla myös vanhoja kaunoja, jotka eivät välttämättä liittyneet sotaan, Kari Elkelä kertoi.
Elkelä on tehnyt myös kannen juuri ilmestyneeseen Simo Arran kirjaan Pohdiskelevan pojan matka. Siitä hän intoutui kokoamaan piirroksiaan jo poikavuosilta lähtien uudeksi tämän kesän kirjaksi, joka syntyi vajaassa kolmessa viikossa.
Elkelän sukututkimustyö jatkuu vielä.
Messukylän Toivo kirjasi kuolemaa
Opintojärjestön varapuheenjohtaja, Kangasalan sd-kunnallisjärjestön sihteeri ja tiedottaja Isto Kaarne kertoi messukyläläisen Toivo Rajalan kirjoittaneen sisällissodan muistojaan vuonna 1969. Toivo oli sodan aikaan 14-vuotias. Toivon vaimo Emma tallensi tiedot Iston tädille Liisa Sillalle, joka antoi ne Istolle muun muassa tutkijoille välitettäväksi.
Toivon isä liittyi kokonaisen komppanian kokoiseen Messukylän punakaartiin ja kuoli Tampereen taisteluissa. Isto Kaarnen äidin isä August Siltakin oli punakaartissa ja neljä kuukautta vankileirillä kunnes haettiin töihin. Mies oli ammatiltaan nahkuri ja tarpeellinen isännille, jotka olivat juuri syysteurastuksensa päättäneet. Toivo Rajalan perhe joutui lähtemään kodistaan sotaa pakoon Tampereelle Marian päivän vastaisena yönä rintamalinjan lähestyessä Messukylää.
– Melkoista kärsimystä ja olemassaolon taistelua se elämä siellä valkoisten joukkojen puristuksessa olevassa kaupungissa oli. Elintarvikkeita onnistui juuri ja juuri löytämään, jos oli koko ajan liikkeellä niitä etsimässä ja hengenvaara jatkuvasti läsnä, Kaarne kertoi.
Kun sotiminen päättyi, kotiin vaeltanut perhe näki palaneita taloja, kaatuneita punaisia, kun valkoiset olivat jo omat kaatuneensa korjanneet pois, silpoutuneita puita, joiden oksilla roikkui ihmisen jäännöksiä. Koti oli kuitenkin vielä pystyssä. Valkoiset sotilaat olivat pitäneet siellä majaansa ja kaikki ruoka oli syöty, perunatkin kuopasta.
Tylyt jälkiselvittelyt
Varsinkaan alussa ei muodollisia oikeudenkäyntejä punakaartilaisia vastaan pidetty. Toivon perhekin havahtui eräänä yönä kiivaaseen ammuntaan läheisellä rautatiellä. Pari viikkoa ennen
vappua 1918 Toivo perheineen joutui kotinsa ikkunasta todistamaan todellista verilöylyä. Läheiselle ylikäytävälle ajoi juna, jossa olleita punaisia vankeja alettiin ampua tiilitehtaan savipenkkaa vasten aina kolme kerrallaan. Kaikkiaan ammuttiin silloin 67 miestä ja yksi nainen. Teloitetut saivat maata tuulessa ja sateessa pari viikkoa, kunnes Tampereelta tuli vapunpäivänä kymmenkunta ajuria kärräten heidät Kalevankankaan joukkohautaan. Toivon perheen vappu kului tätä toimitusta seuratessa. Muuta juhlaa ei ollut.
Muistomerkki mäntykankaalla
Kukkienlaskun jälkeen Raaseporin Tammisaaressa muistomerkkiä esitteli Kauko Viitala sen hoitoyhdistyksestä. Mukana oli myös yhdistyksen sihteeri Bengt Lindholm. Viitala vastaanotti kiitokset opintojärjestön puheenjohtajalta Väinö Leppäseltä ja historiikkeja Kangasalan Kirkonkylän ja Suoraman Työväenyhdistykseltä sekä Pirkanmaan sd-naisilta.
Mäntykankaan haudat olivat koskematta piikkilangan takana Dragsvikin varuskunnan vierellä vuosikymmeniä, kunnes 1950-luvun alussa saatiin muistomerkin perusosa ja lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin laajennus siihen mennessä tiedettyine nimineen. Vuonna 2008 alueelle perustettiin katettu pysyvä näyttely. Uusimmat 394 nimeä lisättiin kuusi vuotta sitten. Yhdistystä johtaa kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta.
TSL:n Kangasalan Seudun Opintojärjestössä on yhteisöjäseniä muun muasta kolmesta kaupungin alueella toimivasta työväenyhdistyksestä, Kangasalan seudun retkeilijöistä ja Kangasalan Eläkkeensaajista.
Marjatta Pöllänen
Lisää aiheesta:
- Kari Elkelä: Sahalahti sisällissodasta asekätkentään. Sahalahti-Seura 2018.
- Sirpa Kähkönen: Hugo 1918. Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistys 2018.
- tammisaari1918.com
Kommentointi on suljettu.