”Teoksen aloittaminen on kipua ja hapuilua”

Runoilija Saila Susiluodolle yhteisöt ja yhteisössä asuminen on tuttua.  Lapsena hän asui perheineen Helsingin Myllypuron taiteilijakylässä parinkymmenen muun perheen kanssa.

– Oli ihan tavallista, että lapset kävivät syömässä siellä, missä oli parasta ruokaa. Sunnuntaisin Salosilla oli pannukakkua, ja sinne kirmattiin koko porukalla. Tällainen yhteisöllisyys oli tärkeää, varsinkin naisille, jotka koettivat yhdistää pienten lasten kanssa elämisen ja taiteen tekemisen, Susiluoto sanoo.

Vuonna 2010 Susiluoto julkaisi runokokoelman Carmen, jossa niin ikään yhteisöllisyys on yksi teoksen teemoista.

– Minua kiinnosti Carmenissa enemmän yhteisön tarina kuin kolmiodraama. Asun Vuosaaressa, ja Carmenissa kuvaamassani lähiössä ja sen ongelmissa on paljon samaa oman asuinpaikkani kanssa.

 

Vuosi vuodelta hankalampaa

Susiluodon Carmen on saanut inspiraationsa Georges Bizet´n vuonna 1875 säveltämästä samannimisestä oopperasta.

– Carmen on taiteessa paljon käytetty hahmo. Mietin pitkään, voisinko saada siihen jotakin uutta.

Lopulta Susiluoto kirjoitti Carmenistaan mekaanisen koneen, kyborgin, jonka sielun etsintää teos tietyllä tavalla on.

– Jotkin runoista ovat saaneet muotonsa käännöskoneen avulla, minkä lisäksi halusin kokoelmaan musikaalin rytmin. Rytmi vaihtelee runosta toiseen, loin teokseen esimerkiksi omalaisen flamenco-rytmin.

Carmenin kirjoittaminen ei ollut Susiluodolle helppo sarka. Hän aloitti teosta pariinkin otteeseen, mutta teoksen maailmaan sisälle pääseminen tuntui mahdottomalta.

– Minusta tuntuu, että uuden teoksen aloittaminen on vuosi vuodelta vaikeampaa. Kestää kauan, ennen kuin sisäistää teoksen maailman ja kirjoittaminen alkaa sujua. Vertaan kirjoittamista vuorikiipeilyyn. Ideointivaiheessa eteeni ikään kuin kohoaa korkea vuori, ja joka kerta muistan, minkä työn sen huipulle pääseminen vaatii.

 

Vieras kustantamomaailma

Saila Susiluoto ei ole tyypillinen nykyajan esikoisrunoilija, joka julkaisee kokoelmansa parikymppisenä yliopisto-opintojensa ohella.

– Olen tehnyt monet asiat elämässäni niin sanotusti väärin päin. Ensiksi tein lapset, sitten menin yliopistoon ja lopulta julkaisin ensimmäisen runokokoelmani.

Esikoiskokoelma Siivekkäät ja hännäkkäät julkaistiin vuonna 2001 Susiluodon ollessa 30-vuotias.

Susiluoto kertoo, ettei hän tuolloin tiennyt juuri mitään kustantamoiden toiminnasta – paitsi se käsitys hänellä oli, että julkaisuprosessi kestää yleensä vähintään vuoden tai kaksi.

– Lähetin kokoelmani Otavalle kesäkuun lopussa. He soittivat minulle elokuun alussa kertoakseen että haluavat julkaista teokseni kuukauden päästä.

Esikoisteos sai hyvät arvostelut ja se palkittiin Kalevi Jäntin -palkinnolla.

– Kun näytin lapsille erästä arvostelua, he totesivat lyhyesti ”jaa”, ja ryhtyivät puhumaan tarvitsemistaan asioista, Susiluoto naurahtaa.

Visuaalisuus näkyy monissa Saila Susiluodon runoissa. Esimerkiksi viime syksynä ilmestynyt runoelmateos Dogma kertoo Ellenistä, josta elokuvaohjaaja haluaa tehdä visuaalisen ja runollisen dokumenttielokuvan. Vuoden 2003 Huoneiden kirja puolestaan sai aiheensa toistuvasta painajaisunesta, jossa esiintyi kuusi kiinalaista, kaksostytöt ja sokkeloinen labyrinttitalo. – En tiennyt, mitä tekisin näillä hahmoilla. Aluksi luulin, että kaksostytöt liittyivät kirjoittamattomuuteeni ja feminiiniseen raivoon. Lopulta kaksosista muokaantui teoksen kantavat äänet.

Saila Susiluoto vieraili Kangasalan Kirjakahvilassa kahvila Lukunurkassa.