Do the shake, everybody, do the shake! Muinainen Renegades-hitti on antanut nimensä tamperelaisen The Valiantsin uunituoreelle albumille. Levyllä mennään tiukasti puolen vuosisadan takaisella vaihteella, ja tuolloisen rockin, popin ja beatin oheen mahtuu myös rautalankasäveliä. Ei kuitenkaan sillä Agents-soundilla, jota niin paljon viljellään tanssilava- ja viihderavintolabändien joukossa.
– Olen hyvin tarkka sen suhteen, että en jäljittele Esa Pulliaisen kitarasoundia. En ole ottanut tietoisia vaikutteita muidenkaan yksittäisten soittajien tyyleistä. Koko bändimme tarkoitus on ehkä tiivistetysti olla sellainen 1960-luvun pop-yhtyeeltä kuulostava kokonaisuus, Valiants-kitaristi Jukka Jormanainen puntaroi.
Jormanainen asuu Ylöjärvellä mutta on sahalahtelaista Laaksosen sukua. Juuri Sahalahdella hän viettikin kaikki lapsuutensa ja teini-ikänsä kesät, pitkälti talviviikonloputkin. Siellä hän myös viritteli ensimmäisiä bändikokeilujaan.
– Rippikouluikäisenä soittelin serkkuni ja muutaman muun kaverin kanssa Sahalahdella. Bändissä oli Kuhmalahdeltakin edustusta. Meillä oli Pretenders -niminen pumppu. Emme tienneet, että sellainen tuolla maailmalla jo oli, Jormanainen naurahtaa.
– Intoa löytyi paljon, taitoa ei niinkään. Vedimme muun muassa Hurriganesin, Dr. Feelgoodin ja Deep Purplen biisejä. Vuonna 1977 voitimme jonkun bändikisan osakilpailun ja pääsimme Toijalaan jatkokisaan. Sieltä ei sitten jäänyt paljon kerrottavaa.
Kitara näytti hyvältä
Jormanainen oli valinnut instrumentikseen kitaran alun perin siitä syystä, että kyseinen soitin näytti hyvältä.
– Pitkä, laiha ja huonoryhtinen kaveri kiinnosti kitaran kanssa enemmän tyttöjä kuin pitkä, laiha ja huonoryhtinen kaveri ilman kitaraa, hän vitsailee.
Pretendersin taru kesti noin vuoden, mutta Jormanainen soitteli myös muiden sahalahtelaiskavereidensa kanssa. Ylöjärven ja Tampereen suunnalla hän ajautui soittajaporukoihin vasta parikymppisenä. Tuolloin hän otti jokusen kitaratunninkin.
Vuosien varrella mies ehti vaikuttaa muun muassa Räimeen sekä Pasi & Panttereiden kitaristina. Duo-keikkaakin tuli tehtyä jonkin verran. Jussi Alangon bändissä katusoittohommatkin tulivat tutuiksi.
1990-luvulla kertyi hieman jopa taukoa aktiivisista soittotouhuista. Vuosituhannen vaihteen jälkeen sen sijaan aika alkoi olla kypsä The Valiantsin perustamiselle. Idea tuli Ramy ry:n rautalankaristeilyllä vuonna 2003, mutta vasta siitä vuoden päästä pumppu alkoi olla läjässä.
– Itse en ollut rautalankaa soittanut koskaan. Kuunnellut olin sitä toki paljonkin. Laulajan paikalle ei oikein meinannut löytyä sopivaa heppua, ja muutaman vuoden sisällä kokoonpano vaihtui muutenkin melko runsaasti. The Sharksin kanssa teimme demolevyn, jossa oli matskua molemmilta bändeiltä yhtä paljon. Kiekkoa ei kuitenkaan koskaan julkaistu, kun tuottajalta loppuivat rahat.
Tänä keväänä The Valiantsilta sen sijaan ilmestyi omakustannealbumi Do the shake. Kokoonpanossa ovat paikkansa vakiinnuttaneet Jormanaisen lisäksi kitaristi Jarmo Willberg, basisti Jori Nieminen, rumpali ja toinen laulusolisti Matti Palmutie sekä noin puolet lauluosuuksista hoitava sekä akustista kitaraa soittava Tommi Kekoni.
Levylle mahtuu sekä rivakkaa oldtime-rockia että iisimpää beat-stuffia. Toki kuullaan joitakin puhtaita instrumentaalirautalankabiisejäkin.
– Keikoilla soitamme yleensä kolme kolmen vartin settiä. Rautalankapuolelta muun muassa Emmat ja Mandschurian Beatit, ja sitten on juuri esimerkiksi tätä Renegadesin kamaa. Ensimmäisessä setissä tahti on hieman rauhallisempi, ja viimeisessä mennään sitten railakkaammin esimerkiksi Gimme Some Lovingin tahtiin, Jormanainen kertoo.
40 keikkaa vuodessa
Tanssiravintolat, musabaarit, kesälavat, yksityisbileet. Siinä The Valiantsin keikkapaikkakirjoa. Viime vuonna esiintymisiä oli noin 40, ja sama tahti tuntuu jatkuvan.
Tämän viikon lauantaina orkesteri viihdyttää Luopioisissa ravintola Liekin asiakaskuntaa.
Jormanainen tykkää esiintyä, ja juuri soittaminen yleisön edessä antaa musiikkimiehelle ne parhaat fiilikset.
– Kaikki mahdolliset murheet unohtuvat soittaessa, ja on hienoa, kun väki tykkää ja osoittaa sen. Kuuluisaa minusta ei näillä hommilla tullut, mutta iän mukana hinku suursuosiota kohtaan on kyllä laantunutkin, keikkamuusikon työn ohessa Sahalahdella serkkunsa firmassa sähkötöitä tekevä kitaristi juttelee.
– Teen paljon töitä sen eteen, että bändillemme järjestyy keikkoja. Soittelen tapahtumajärjestäjille ja lähetän sähköpostia. Pohjanmaa on parasta keikkaseutua meille, ja nihkeimmin esiintymisiä saa ehkä Helsingin ja Turun seudulle.
Kilpailua keikkarintamalla riittää, ja varsinaiseksi suureksi nimeksi pääseminen vaatisi vähintään suomenkielisen radiohitin. Samalla olisi epäilemättä tarpeen hilata yhtyeen tyyliä enemmän perinteisen tanssimusiikin suuntaan. Vaan tämä bändi vetää pakolliset valssit korkeintaan häissä.
Jormanainen on aina ollut kova Beatles-diggari. Saman aikakauden bändeistä myös Rolling Stones ja The Who tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Miehen musiikkimaku on kuitenkin laaja. 1950-luvun rock and roll, seuraavan vuosikymmenen pop, western swing, country, vanha jazz, garage rock, rautalanka, rhythm and blues, jopa klassinen musiikki.
Oopperasta hän ei sen sijaan ole sanojensa mukaan löytänyt mitään kiinnostavaa.
– Muutama vuosi sitten laajensin omaa soittotuntumaani siten, että hankin banjon ja mandoliinin. Nyt ne ovat kohtalaisesti hallussa. Soittamiseen liittyy sekin, että olen paljon korjaillut vanhoja kitaroita ja vahvistimia. Lisäksi tulee harrastettua lukemista ja öljyvärimaalausta.
