Luopioisten kirkossa oli sunnuntaina 3.4. konsertti Ukrainan hyväksi. Aika hyvin ihmiset olivat paikalla kantamassa kortensa kekoon. Olemme viime aikoina osoittaneet myötätuntoa sota-alueen kovia kokenutta kansaa kohtaan. Uutisissa kerrottiin, että Suomessa on otettu vastaan suuri joukko sikäläisiä pakolaisia, etenkin lapsia.
Kun me sitten ”tyttöjen” kanssa vietimme tilaisuuden jatkoja kahvikupin ääressä, siinä meille vanhoille tuli mieleen monenlaisia muistoja. Yhdelle meistä jopa omakohtaisia kokemuksia siitä, mitä on olla sotapakolainen. Me muutkin muistimme jotakin sota-ajasta, mutta kotona olimme saaneet olla melko rauhassa. Rauhallisilla kotiseuduillamme ei ollut tarvinnut pommituksia pelätä.
Kun kahvit oli juotu, puheenaiheet jo siirtyivät meidän suomalaisten kokemiin rauhallisiin vuosikymmeniin. Muistoja kuitenkin tulvi mieleen, ja juttua syntyi. Muisteltiin kouluaikoja, ensimmäisiä työpaikkoja, omia perheasioita ja lähipiirin tapahtumia. Yksi meistä pähkäili sitä, että yhä vielä muistaa kaikkien leikkikavereitten ja luokkatovereitten nimet. Ja lapsuusajan naapurit tulivat vaivatta mieleen. No hän oli asunut koko ikänsä samalla seudulla.
Joku meistä oli viettänyt viisi vuosikymmentä Tampereella, ja sielläkin useammassa työpaikassa ja monella alalla. Hän totesi, ettei aina vaivatta muista työtovereitten nimiä, varsinkaan loppuajoilta, mutta kun eläkevuosiksi palasi kotiseudulle, paljon oli tuttuja vastaantulijoita, vaikka useimpien ulkomuoto oli toki aika paljon muuttunut koulukaveruusajalta.
Mummo siinä huokaili, miten tututkin nimet unohtuvat. Etenkin lastenlasten suhteen töppäilee, ja nolostuu. Tuli mieleen yksi tuttu, jolla oli vävy vaihtunut, kun hän itse oli jo seitsenvitonen. Noloja tilanteita oli sattunut, kun tuli huudelluksi, että tulepas, Timppa, syömään. Kun parikymmentä vuotta tyttären miehenä ollut Timppa oli vaihtunut Jampaksi. Tytär ei kuulemma itse sekoillut nimissä, eivätkä hänen kolme lastansa.
Kun me olimme nuoria, avioliitot yleensä kestivät kuolemaan saakka. Silloin toki muisti sen parikymppisenä tanssilavalla kohdatun elämänsä miehen nimen. Eräs vähän muistivaikeuksista kärsivä mummo alkoi yhteistaipaleen viime vuosikymmenenä puhutella puolisoaan Kultamussukaksi, ja siitä oli melkein vain iloa.
Mutta muistatteko vielä parinkymmenen vuoden takaa sen, että tarpeelliset puhelinnumerot osattiin ulkoa. Esimerkiksi Luopioisten kirkonkylässä kaikki numerot alkoivat ”61”, esimerkiksi mummolla oli 61406, no oli siinä alussa vielä suuntaa antamassa ”53”. Vaan ei ole moinen samanlaisuus tarpeen enää, kun kaikki numerot ovat puhelimen muistissa. Kunhan muistaa sen henkilön nimen, jota yrittää tavoittaa.
Mymmeli
