Kun kansanedustaja Ville Merinen (sd) purskahti kesäkuussa itkuun eduskunnan täysistunnossa pitämässään puheessa, osoitti se mielestäni syvää rohkeutta ja inhimillisyyttä, jota politiikassa kaivataan. Toisaalta pieni osa minussa mietti, olikohan tuo sittenkään oikea aika ja paikka moiselle tunteenpurkaukselle. Sitten löysin itseni samankaltaisesta tilanteesta.
Purskahdin itkuun toimituksen viikkopalaverissa, eikä se ollut pientä ja sievää itkua, vaan sellaista, joka ei varmastikaan jäänyt keneltäkään paikalla olleelta huomaamatta. Kyllä hävetti, kun itkukohtaukseltani en hankkinut saada sanaa suustani, eikä tälle tunteenpurkaukselle ollut edes mitään kovin loogista selitystä. Paitsi se, että hormonit taisivat tehdä tepposet. Viimeistään tässä kohtaa kaikki varmasti huomasivat, että olen niin sanotusti siunatussa tilassa.
Alkuraskauden aikana olen ymmärtänyt, miksi raskautta kutsutaan raskaudeksi – ei se kevyttäkään ole. Mieli ja keho ovat myllerryksessä, jonka seurauksiin ei voi itse määräänsä enempää vaikuttaa. Muutokset ovat ainakin ensikertalaiselle hämmentäviä ja elämää mullistavia, vaikka niistä onkin kuullut puhuttavan. Kenties lasta odottavan kokemusmaailmaa ei voi täysin ymmärtää, ennen kuin löytää itsensä samasta tilanteesta vanhemmuuttaan kyseenalaistamassa, vessanpönttöä halaamassa tai itkua pidättelemässä siinä kuitenkaan onnistumatta.
Kaikesta myllerryksestä huolimatta raskaus on ollut ihmeellistä aikaa. Nähtyäni ultraäänitutkimuksessa kiivaasti lyövän sydämen ja vilkkaasti raajojaan ojentelevan vauvan, kaikki tuntui loksahtavan hetkeksi paikoilleen. Mieleni valtasivat ilo ja kiitollisuus, jotka ovat kannatelleet kaiken pahoinvoinnin ja myllerrysten läpi. Miten ihmeellistä onkaan, että jostain, joka on ennen ollut vain aavistus, voi tulla kokonainen elämä ja kallisarvoisin aarre, mitä elämältä voi toivoa?
Jos kaikki menee hyvin, tuo aarre saapuu luoksemme helmikuussa. Toivon, että pieni ihminen oppisi jo elämänsä alkutaipaleella itseäni paremmin sen, että kyyneleitä ei tarvitse koskaan hävetä, valuivat ne poskille sitten hiekkalaatikolla, työpaikan palaverissa tai eduskunnan täysistunnossa. Lopulta ihmisyys on kuitenkin kauneinta, mitä meissä on.
