Vapaa-aikansa tiiviisti Pälkäneellä viettävä Rauno Korpi seurasi ylpeänä Syrjänharjuun nousevien Pälkäne-portaiden valmistumista. Lopputulos saa häneltä osakseen estottoman suitsutuksen.
– Pälkäneellä portaat ovat paremmat kuin esimerkiksi Pyynikillä, jossa ne ovat kiveä ja liukkaammat ja joihin myös tulee helposti hiekkaa, Korpi sanoo.
Kesäpälkäneläinen tietää, mistä puhuu, sillä häntä voi perustellusti sanoa porrasharjoittelun uranuurtajaksi – tai vähintäänkin sen tuojaksi laajan yleisön tietoisuuteen Suomessa.
Rappusten hyödyntäminen luistelua sisältävässä liikunnassa kuten jääkiekossa sai Korvenkin ajatuksissa toden teolla tuulta alleen, kun pikaluistelija Eric Heiden voitti kaikki viisi kultamitalia vuoden 1980 talviolympialaisissa. Tapparan liigajoukkueen valmentajana Korpi pudotti joukkueen silloista juoksuharjoitusten määrää ja korvasi niitä porrastreeneillä.
– Niin hienoja kuin kävely ja hölkkä harjoittelumuotoina ovatkin, portaat ovat niihin verrattuna noin kuusi kertaa tehokkaampia, Korpi summaa.
Erityisesti Korven Tappara tuli 1980-luvulla tunnetuksi harjoittelustaan Pyynikin portaissa, jotka sittemmin saivat lisänimen ”tahdon portaat” – eivätkä suinkaan avioliittojen solmimiseen liittyen. Liigajoukkue veti portaissa kovia treenejä, joiden tulosten nähtiin heijastuvan pelaajien energisyydessä otteluiden loppuhetkinä ja ennen pitkää myös useina mestaruuksina.
– Lähdimme Ratinasta perjantai-iltaisin Pyynikille, jossa vietimme kaksi tuntia portaissa. Se oli asennoitumisen ja tahdon harjoitus, ja pelaajien euforia sen jälkeen oli sanoinkuvaamaton. Alkukesästä nousuja vedettiin kymmenittäin, mutta kesän aikana palautumisaika piteni ja tempo kasvoi. Lopulta vedimme kolme kertaa kahdeksan nousun sarjoja – sillä simuloitiin samalla jääkiekko-ottelun kulkua.
Portaissa pystyi harjoittelemaan muutakin kuin suoraviivaisen härkämäistä nousua ja laskeutumista. Toisinaan mukana oli pallo, jota kuljetettiin yksin tai syötellen. Välillä loikittiin tasajalkaa, toisinaan hypittiin aina kolme askelta eteen ja yksi taakse, joskus mentiin sivuttain tai takaperin ja napattiinpa joskus kaveri reppuselkään tai syliinkin.
Juuri harjoittelun monipuolisuus on puhtaan tehokkuuden ohessa se tekijä, joka saa Korven innostumaan porrastreeneistä edelleen.
Hän kehottaa kuitenkin lähtemään liikkeelle rauhallisesti, vaikkapa nousemaan ensin muutamaan otteeseen niin sanotut alaportaat. Kun määrän on saanut nostettua kymmeneen, voi katsetta ja tavoitetta nostaa ylemmäs, portaiden yläosan valloittamiseen.
– Elimistön pitää antaa tottua pikkuhiljaa nousuihin, ja palautumisaikojen on hyvä olla reiluja. Yli 230 portaan nousu on kuitenkin lopulta aika raaka, se vastaa 11-kerroksiseen taloon nousemista, Korpi muistuttaa.
Omasta porrasharjoittelusta on hyvä pitää kirjaa: meninkö raput tänään kaksi vai kolme kertaa. Pienikin kehitys näkyy ja motivoi.
Vaikka Pälkäneen portaita säännöllisesti kapuava Korpi ei näe estettä portaiden kokeilemisessa esimerkiksi polvi- ja nilkkavaivojen kanssa, hän kehottaa jättämään kiipeilyn sikseen ainakin silloin, jos sydän uhkaa niin sanotusti lähteä laukalle. Oma lähtötaso on kuntoilussa muutenkin hyvä huomioida.
– Jos on kiivennyt portaat kerran ylös ja huomannut puhaltavansa raskaasti, onhan se ehkä merkki siitä, ettei välttämättä ihan parhaassa kunnossa ole, pienten säännöllisesti tehtävien nousujen eikä satunnaisten yksittäisten porrasrääkkien nimeen vannova Korpi huomauttaa.
Hän toivoo, että helposti saavutettavalla paikalla ja hienoissa näköalamaisemissa sijaitsevat portaat löytäisivät Pälkäneen seudulta laajan ja säännöllisen käyttäjäkunnan.
– Kuntoillakseen hyvin ei täällä tarvitse mennä lompakolle. Ja kyllä siellä ylhäällä kannattaa vielä viisi metriä kävellä ja tutustua lottien saavutuksiin. Se on samalla mäki, jolla on ollut merkitystä.
