Kolumni: Ei aina voi tietää

Kirjoittaja on Luopioisista maailmalle lähtenyt ja Sydän-Hämeeseen palannut psykologi ja työelämän moniottelija, jolla on koti myös Marokossa.

Mumbayssa talomme takana oli koripallokenttä, johon iltaisin kokoontui mukavasti opiskelijoita pelaamaan. Se oli hauskaa, mutta sitten alkoi sadekausi. Kentän pinta peittyi vihreään limaan, joka oli hyvin liukasta. Kaverit sanoivat, että pitää vain odottaa sadekauden päättymistä, ennen kuin pelit voivat jatkuva. Minä en moista hyväksynyt ja täydessä tarmonpuuskassa ajattelin, että: ”Antakaas lapset, kun täti näyttää. Meillä maalla on totuttu, että asiat vaan tehdään ja sillä selvä.” Kävin ostamassa karkean harjan ja aloin puhdistushommiin.

Iltapuhde oli hikinen ja hinkkasin olan takaa. Tulokseksi sain pari neliötä pelikelpoista asfalttia, joka sekin lähiaikoina taas peittyi vihreään limaan. Nolona jouduin toteamaan, että onneksi olin toitottanut putsaamista vain Jimmylle. Oikeassahan hän oli ollut. Myöhemmin samalla sadekaudella huonekaverini hieno rinkka meni pilalle homeesta. Ilma oli niin kosteaa, että sellaiseen emme olleet tottuneet.

Outoihin oloihin tulevat meillekin saapuvat ulkomaalaiset. Nykyisin Britannian suurlähetystö markkinoi maansa lapinlomalaisille uutta turvallisuusesitettään. Ihmisiä ei suinkaan varoiteta polkupyörällä tulevista muukalaisista vaan meille itsestään selvistä asioista: liukkaus, heikot jäät, talviliikenne, tulen käsittely. Niinpä, milloin takanpellit voi laittaa kiinni, lumiselta peltoaukealta näyttävä paikka voikin olla vesistö, mistä tietää, kantaako jää, tai väylä, joka navigaattorissa näyttää tieltä, saattaakin olla moottorikelkkareitti. Valkoisen hangen peittämä maisema näyttää lumeen tottumattomalle silmälle kaikkialla samanlaiselta, helposti siellä eksyy.

Omilla reissuillani ainoa todellinen vaaratilanne sattui uidessa, kun menin yksin veteen kauniilta hiekkarannalta. Oli vain hiuskarvan varassa, että olen vielä hengissä. Järvien rannoilla asuneena ei tullut mieleenikään, kuinka vaarallisia ja vastustamattomia Atlantin virtaukset voivat olla. Moista hölmöyttä ei kukaan paikallinen olisi tehnyt. Sikäläinen matkakumppanini ei ollut tajunnut edes varoittaa minua itselleen päivänselvästä asiasta.

Tällaiset kokemukset karistavat kyllä terveellisesti kaikkitietävyyskuvitelmia. Luonnon edessä ihminen on kuitenkin aika pieni ja, todellakin, paikalliset tietävät paremmin ja heitä kannattaa kuunnella ollaanpa sitten missä vain. Sama olisi niin hyvä muistaa myös tapojen ja kaikkien muidenkin asioiden suhteen. Helppo on huudella, miten ihmisten jossain pitäisi toimia, vaikka ei olisi itse koskaan käynyt lähimaillakaan. Se, mikä meidän tavassamme on hyvää, voi erinäisistä syistä olla jossain täysin mahdotonta tai muuten vain toimimatonta. Ja toisaalta, molemmin puolin voi olla jotain hyvää ja hyödyllistä, jota on mahdollista jakaa ja josta kannattaa ottaa oppia.

Loppukevennyksenä meidän muorin piparkakkujenjako. Hän, marokkolainen anoppini, oli kattanut kahvipöytään piparkakut siten, että lajitelmassa ei ollut kahta samanlaista. Nappasin suuhuni yhden ja muori oli tästä aivan hämillään. Mieheni huomasi tilanteen ja toimi tapatulkkina. Äidilleen hän selitti, että suomalainen ottaa yhden ja on mielestään kohtelias jättäessään muille muut. Minä sain kuulla, että marokkolainen jakaa aina jokaisen ja antaa muille siten, että kaikki saavat maistaa jokaista lajia. Tästä tilanteesta saimme jälleen hyvät naurut, mutta miltäköhän kaikelta maailmassa olisi vältytty, jos aina olisi ymmärretty, että toinen saattaa nähdä asiat aivan toisin ja hänen motiivinsa saattaa olla hyvä, vaikka emme itse sitä ymmärräkään. Kannattaa kysyä.