Kaksi sotaveteraania kertoo tarinansa Sydän-Hämeen Lehdessä. He ovat niitä viimeisiä tervaskantoja, jotka vielä elelevät ja pärjäilevät itsekseen omassa kodissaan.
Luopioislainen Pentti Evikoski on sotaveteraani ja omaishoitaja. 89-mies hoitaa halvaantunutta puolisoaan kotona.
Sivullinen surkuttelee sitovaa arkea ja hoitohenkilöstö yrittää tarjota erilaista apua. Mutta miestä huolestuttaa enemmänkin se päivä, jolloin hän jäisi yksin. Koti ei tuntuisi enää kodilta, jos vaimo vietäisiin laitokseen.
Pentti Evikoski pärjää Luopioisissa kylän kattavien palveluiden ansiosta. Kaikki mitä elämässä tarvitsee on lähellä.
Hankalampaa on silloin harvoin kun miehen pitää ajella kaupunkiin.
Evikoski kertoo hävyttömän esimerkin keskussairaalalta. 89-vuotias sotaveteraani ajoi halvaantuneen puolisonsa hoitoon. Talvipakkasessa vaimoa ei voinut jättää sairaalan ovelle.
Evikoski auttoi puolisonsa sisälle ennen kuin lähtisi hakemaan parkkipaikkaa rakennustyömaiden keskeltä. Sen viiden minuutin aikana auton ikkunaan oli ilmestynyt sakkolappu.
Evikoski soitti pysäköinninvalvojien esimiehelle ja ihmetteli, että pitääkö hänen jatkossa tilata ambulanssi, että saa vaimonsa hoitoon. Mikään ei auttanut: vaimoaan kyydinnyt omaishoitaja palkittiin parkkisakolla.
Pienellä eläkkeellä sinnittelevälle veteraanille parkkisakko on iso raha. Ruoka- tai kotiapu saattaa jäädä käyttämättä paljon pienemmän summan vuoksi. Yhteiskunta ei voi palkita omaishoitajaa näin.
”Byrokratia vaikeuttaa vanhan ja sairaan ihmisen elämää”, Pentti Evikoski sanoo.
Se on ainoa, mitä mies suostuu purnaamaan. Parkkisakkoepisodikin tuli puolivahingossa esiin siinä yhteydessä, kun mies kertoi, miten hienoa hoitoa vaimo sai. Kaihi oli jo ehtinyt sumentaa toisen silmän, mutta leikkauksen jälkeen hän on taas nähnyt lukea ja katsoa televisiota.
Veteraanien suurin hätä on yksinäisyys – aivan kuten muidenkin vanhusten. On jotenkin epäreilua, että kiireimpinä työvuosina puhelin soi ja ihmiset nykivät hihasta niin, että lähimmäisistä tulee häiriötekijöitä. Ja sitten yhtäkkiä kaikki katoavat ympäriltä eikä olekaan ketään kenen kanssa jakaa ajatuksensa.
Yksinäisyyden ankeutta ei oikein tajua ennen kuin jää yksin.
