Kilpa-autoilun maailmassa on ymmärrettävästi aina hirmuinen kiire, mutta niin näyttää olevan myös sen lähituntumassa. Formula-1 -maailmassa on ehdotettu kisojen lyhentämistä, koska nykynuoret eivät ehdi tai jaksa seurata koko kaksituntista kisaa alusta loppuun. Ajanpuutetta vai kärsimättömyyttä, mene ja tiedä.
Se on kuitenkin ajan henki. Lapsikokkikisassakin osallistujat osaavat sujuvasti käyttää sanaa ”hektinen”, kun samassa iässä oman sukupolveni sanavarastosta lähimmäs osui sana ”hetkinen”. Erilaisen kirjoitusasun lisäksi sanoilla on myös pieni merkitysero.
1980-luvun lapselle nykymeno jo esimerkiksi lastenohjelmissa näyttäytyy välillä turhankin kiivaana; jotkut näistä ovat jopa joutuneet diktaattorimaisella päätöksellä mustalle listalle – ohjelmajoukkoon, jota ei meidän taloudessamme ainakaan toistaiseksi katsota. Samalle listalle tosin perheen äiti haluaisi lisätä urheilun ja isä tosi-tv-ohjelmat, mutta näistä on päästy sopuun keskinäisissä hallitusneuvotteluissa.
Urheilun vastustamiseen ei luonnollisesti ole yhtään järkisyytä, mutta aivot lamauttavan tosi-tv:n kanssa on ihan toisin. Tai pitäisikö sanoa ”tosi-tv:n”, sillä ei kai kukaan enää usko sarjojen perustuvan vain tilanteen seuraamiseen. Draama ei rakennu, vaan sitä rakennetaan – joko katsojille avoimesti tai sitten niin vaivihkaa, ettei valtaosan katsojista uskota sitä huomaavan. Miten saattoi Big Brother-kilpailijalla hermo pettää noin pahasti, vaikka varmasti oli monet testit ja haastattelut läpikäytynä? Ehkä juuri siksi. Tuotantoyhtiö tiesi kyllä, mitä saa.
Jos tätä salaliittonäkökulmaa haluaa tutkia, siihen tarjoutuu nyt syksyllä oiva mahdollisuus. Suomalaisten arkea kun ilahduttavat taas esimerkiksi Big Brother, Dance, Tanssii tähtien kanssa, Junior Master Chef, Huippumalli haussa, Talent – ja ulkomaiset versiot päälle.
Big Brother on näistä kiinnostava myös kestonsa puolesta; milloin reilun kolmen kuukauden varsin staattinen ohjelma huomataan ihan liian pitkäksi nykykatsojien kärsivällisyydelle ja BB lyhennetään ylipitkää Ruotsin-risteilyä vastaavaksi viikon pyrähdykseksi?
Eräs kaverini ottaa aina tasaisin väliajoin puheeksi järkytyksensä siitä, kun hän yrittää katsoa täysi-ikää lähestyvän jälkikasvunsa kanssa jonkin vanhan klassikkoelokuvan. Katselukokemuksen lopputulema vuodatuksessa on aina sama, ”olihan se nyt katsottuna edelleen ihan ok, mutta olisihan siitä voinut lyhentää aika paljon”.
Ei ihme, ettei elokuvia kaupitella enää sillä, että kyseessä on ”Nelituntinen ohjaajan versio”. Sitä enemmän hyödynnetään lisämateriaaleja, jolloin tuon nelituntisen viimeistellyn taidekokonaisuuden vahtaamiseen kuluvassa ajassa ehtii katsoa varsinaisen elokuvan ja siihen päälle vielä poistetut kohtaukset ja hassunhauskat epäonnistuneet otokset sekä päivittää mielipiteensä elokuvan sankarin ihanista silmistä Facebookiin.
Aikaa ei ole tuhlattavaksi.
Onneksi meille ikääntyville on vanhojen puolalaisten mustavalkotaide-elokuvien lisäksi sisältöä kiireiseen arkeen tuomassa viipyilevästä – joidenkin mielestä jankkaavasta – kerronnastaan tunnettu ikinuori tv-sarja Kauniit ja rohkeat.
Mutta nyt täytyy kyllä lopettaa. On meinaan jo vähän kiire.
