Kaarlo Juho Ståhlberg saatiin 150-vuotispäivänään julkisuuteen Sanomien mediatorilla. Nuorsuomalaisuudesta, edistyksellisyydestä ja demokratiamme pelinsääntöjen luomisesta käytettiin hyviä puheenvuoroja. Helsingin Sanomien tuore päätoimittaja Kaius Niemi tervehti oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonia ja edellistä KHO:n presidenttiä Pekka Hallbergia muistuttamalla Ståhlbergin merkityksestä Helsingin Sanomien piirissä ensin avustajana, lopulta johtokunnan jäsenenä. Eino Leino kirjoitti runoja toimittajan työn ohessa.
Henriksson muisti, että Ståhlberg oli ruotsin kielen ystävä, vankka perustuslaillinen, KHO:n ensimmäinen presidentti.
Hallberg, Ståhlberg-säätiön puheenjohtaja, muistutti Ståhlbergin panoksesta kuningasmielisten, muun muassa J.K. Paasikiven vastustajana, jos kohta myöhemmin tämän läheisenä neuvonantajana.
Ensimmäinen presidenttimme luopui tehtävästä ensimmäisen kauden jälkeen 1925 ja antoi tilaa Lauri Kristian Relanderille. Tuolloin Ståhlbergin valinta olisi ollut varma. Seuraavissa vaaleissa Ukko-Pekkaa eli Svinhufvudia vastaan edistyspuolue kuitenkin asetti Ståhlbergin ehdokkaakseen. Tappio tuli yhdellä äänellä.
Ståhlbergin työ Eduskunnassa, muun muassa puhemiehenä, jatkui kuitenkin kansakunnan parhaaksi. Viime sotiemme jälkeen hän istui Helsingin kaupunginvaltuustossa, arvatenkin suunnilleen samalla kohtaa keskellä salia, jossa minä istuin muutamia vuosia tällä vuosituhannella.
* * *
Tapasin Ståhlbergin pari vuotta ennen hänen kuolemaansa (1952)Kulosaaren urheilukentän laidalla hänen lohduttaessaan jalkaansa potkun saanutta pientä oikeaa laitahyökkääjää. Vaalea popliinitakki, hattu, keppi ja hiukan ruotsinvoittoinen puhetapa jäivät mieleen.
Nyt mielessäni onKaarlo Juhon kulku apupapin poikana pitkospuita Suomussalmen sivukylältä keskustaan, sieltä Alavieskaan, Haapajärvelle ja leskeksi jääneen äidin lähettämänä Ouluun oppikouluun. Koulun paras oppilas opiskeli Helsingissä molempien oikeuksien tohtoriksi.
Erona nykyisyyteen on olosuhteiden kurjuus, lapsikuolleisuus, taloudellinen hätä ja opinahjojen vähyys. Ståhlbergin, Snellmanin ja muidenkin yhteiskuntamme rohkeitten suunnannäyttäjien koulutustaso oli korkea. Silloin tasavaltaa eivät päässeet kehittämään televisiossa tanssivat tai laulavat, musiikkiohjelmien kauniit kuuluttajat eivätkä hiihtämällä, juoksemalla tai muilla aloilla menestyneet hetken suosikit.
Lohdutuksena seuraavaan hallitukseen tulee useita tohtoreita.
