Kun me oltiin nuoria, vapaa-ajan harrastuksiin ei ollut mahdollisuuksia niin paljon kuin nykyään. Ei ollut televisiota, kuntosaleja, kansalaisopistoa eikä kännykkäpelejä. Oli meillä sentäänpienimuotoista urheilua, kuten hiihtoa tai pesäpalloa.Tosin talonpoikaisissa piireissä hämmästeltiin, jos vielä ihan teini-iässäkin sellaista ”leikkimistä”. Eikö muka ollut oikeaa työtä?
Mutta oli yksi harrastus, joka onnistui vähin äänin ja naapureilta salaa: lukeminen.Kaikkien mielestä ei ollut sopivaa tuhlata aikaansa moiseen turhuuteen. Mummon kotiseudulla osalla meistä oli isä, äiti tai molemmat, joilla oli vain kiertokoulusivistys. He olivat tottuneet lukemaan vain uskonnollisia kirjoja ja sanomalehtiä. Täällä Sydän-Hämeessä kouluja oli yleisesti jo 1800-luvulla, jotentäällä ikätoverien isät ja äidit olivat jo varsin valistuneita,saattoivat jopa kannustaa lapsiaan kirjallisuudenkin pariin.
No, meillä liiallisesta lukuinnosta moitittiin. Mutta nuorena oltiin kekseliäitä, seikkailukirjan tai rakkausromaanin saattoi piilottaa koulukirjojen alle. Lukutuokion sai sopivasti esimerkiksi puuseessa asioidessaan. Onneksi silloin ei ollut vielä pehmorullia, joten sanomalehtipaperin väliin saattoi kätkeä Setä Tuomon tupaa tai Salaisia puutarhoja.
Siinä vaiheessa oli löytynyt sellainen ihme kuin kirjasto. Oi, mikä autuus!Tuhansia teoksia valittavaksi. Ahtaan maalaiskylän koulutyttö pääsi katselemaan maailmaa uusista näkökulmista. Kiehtovat tarinat opettivat samastumaanamerikkalaisplantaasilla raatavan mustan orjan elämään tai venäläisen aatelisneidon rakkausseikkailuihin.
Kirjasto on meillä Suomessakin ollut usein se ”taikasauva”, joka on loihtinut niukasti koulutusta saaneesta piikatytöstä tai työläispojasta sivistyneen ihmisen. Olisiko meillä ollut esimerkiksi Väinö Linnaa, Lauri Viitaa, Toivo Pekkasta ja monia muita kirjailijoita ilman tällaista kaikelle kansalle tarjolla olevaa kulttuurilaitosta?
Hämeessä ei ole oltu hitaita tässä kirjastoasiassa. Pälkäne on ollut ensimmäisten joukossa, jo vuonna 1851,perustamassa kansankirjastoa. Luopioisissa perustamispäätös tehtiin vuonna 1872. Asialla olivat siihen aikaan papit ja valistuneet talonpojat. Kunnallinen kantakirjasto aloitti toimintansa keväällä 1922. Se oli ensin kunnan kokoushuoneessa, sitten omassa tilassaan Mikkolan päärakennuksessa. (Nykyinen Pytinki) Hoitajina olivat pitkään mm. Onni Salonen ja Paavo Helen.
Ajat ovat muuttuneet, sivukirjastoja on suljettu, alueellista yhteistyötä on lisätty. Palvelut sen kun paranevat. Voimme lainata nykyään kirjojen lisäksi äänitteitä, lehtiä ja äänikirjoja. Sitä joskus ihmettelee, kun on niin paljon korkeasti koulutettujakin kuntalaisia, joita ei koskaan näe kirjastossa. Miten voi pärjätä ilman tuota tietopankkia? Ehkä he käyvät Pälkäneellä, Kangasalla tai Tampereella. Tai netissä.
Monille meistä vanhoista kirjasto on ollut elintärkeä. Jos on lukenut vuosikymmenten mittaan vaikkapa vain kymmenentuhatta teosta, niin ei kaikkia ole voinut omaksi ostaa. Mihin ne olisivat mahtuneet? Jos omassa hyllyssä on tuollaiset viisisataa nidettä, niin tilansa sekin ottaa ja pölynpyyhintää riittää.
Mummoa ilahduttaa, kun koulussa opastetaan lapsia lainakirjojen käyttöön. Siitä se alkaa, eikä varmaan ole lapsille haitaksi. Kun jo seitsenvuotiaana lukee sata satukirjaa vuodessa, niin kielenkäyttö ja mielikuvitus kehittyvät, eikä ehdi niin paljon pelata kännykkäpelejä.
Mymmeli
