”Hyi olkoon! Ei tuollaisille pitäisi lasta antaa…” äiti sähähtää ja kiskaisee minut tien toiselle puolelle. Käsivarteen sattuu, entiset mustelmat näkyvät haaleasti. Vilkaisen nopeasti, keitä äiti nyt tarkoittaa. Näen luokkalaiseni Valon ja hänen vanhempansa, kaksi isää. Käännän katseeni kiireesti, mutta silmäni palaavat heihin uudelleen.
Valolla on kultaiset hiukset ja nauravat silmät. Hän on minulle kiltti, kun muut pilkkaavat rähjääntyneitä vaatteitani ja takkuisia hiuksiani. Hänet on tehty valosta, aamuauringon säteistä. Kuulen hänen naurunsa, hänen tarttuessaan toista isäänsä kädestä. Isät hymyilevät, he näyttävät kilteiltä.
”Älä katso sinne! Tuo on sairasta, kuulitko? Tunnetko tuon pojan?” äiti murisee ja tönäisee minua äkäisesti. Säikähdän, enkä heti uskalla vastata, mikä hermostuttaa äitiä lisää.
”Kun minä kysyn, sinä vastaat, penikka! No vastaatko?” hän räyhää ja näen sivusilmällä kuinka Valo pysähtyy ja näkee minut. Poskeni punehtuvat.
”Hän on Valo. Meidän luokalta.” kuiskaan kiireesti. Väistelen äidin salamoivia silmiä, pelkään, että hän tönäisee taas.
”Valo, hah! Paholaisen kakara pikemminkin. Soitan opettajallesi, että sinut siirretään eri luokalle! Minun tyttäreni ei homojen lasten kanssa leiki.” äiti nauraa pilkallisesti. En uskalla vastata, enkä katsoa äitiä. En uskalla sanoa, että rakkaus kuuluu kaikille. Valo kertoi sen minulle. Ehkä äiti ei tiedä sitä.
”Mitä kyyristelet siinä, seiso suorassa!” äiti kivahtaa ja väistän vaistomaisesti sivuun. Isku osuu ohi ja äiti hermostuu taas.
”Lopeta!” Valon kirkas ääni huutaa, äidin yrittäessä tarrata hiuksiini. Hengähdän huojentuneesti ja juoksen Valon luo turvaan. Hänen isänsä laskee kätensä olalleni lempeästi. Äiti tuijottaa minua voimattoman raivon vallassa. Rakkaus ei ole sairautta, ellei se tee toiselle pahaa, äiti.
