Kun tulee vanhaksi, niin vaikutusvalta vähenee vääjäämättä. Mielipiteemme eivät vaikuta isommin valtakunnan kohtaloihin. Ei edes kunnallispolitiikassa ole sanavaltaa, mitä nyt vaaleissa neljän vuoden välein se yksi ääni.
Lehtien yleisönosastonhoitajat ovat melkoisia nirppanokkia. Jos vanha joskus suurella vaivalla naputtaa Aamulehteen kantaaottavan tekstiviestin, niin pettymys on suuri, kun ei kelpaa. Onhan niillä siellä tietenkin isompia asioita. Muristaan tunnelityömaasta ja keskustan liikennejärjestelyistä, ei sinne sekaan reuna-alueen asukkaan mielipiteet mahdu.
Samanlaista kohtelua saa lähipiirissäkin. Naapurit ja muut tuttavat yleensä ovat hienotunteisia, eivätkä suoranaisesti naura vanhankaan puheille, paitsi jos ne on vitsiksi tarkoitettukin. Mutta lähipiiri! Joskus huomaa, miten seuraavat sukupolvet vaihtavat keskenään huvittuneita katseita, jos mummo yrittää panna kohdalleen edes tätä Euroopan nykytilaa, Syyriasta nyt puhumattakaan.
Siinä tuntee itsensä ihan hampaattomaksi. Vaan olisiko se sen puoleen mikään ihme? Eivät ne kummoiset ole vanhan ihmisen hampaat. Ainakaan jos ne ovat ne alkuperäiset, jotka ovat voineet saada alkunsa ennen toista maailmansotaa.
Sen takia joskus ottaa päähän se, kun nämä nykyajan suunhoitajat saavat vanhuksen tuntemaan itsensä lähes rikolliseksi, kun on kömpelö hammasväliharjojen, tikkujen ja lankojen käytössä. Tekisi mieli sanoa, että ne, jotka ovat vielä huolimattomampia, eivät sinun ”kidutustuoliisi” edes tule.
Siihen aikaan, kun me olimme nuoria, ei purukaluston hoito ollut nykyisellä tasolla. Mahtoiko alan lääkäreitäkään olla joka puolella maata? Jos niitä oli, niin pääasiallinen hoito oli pois kiskominen. Siinä vaiheessa oli takana jo paljon hammassärkyä. Aika moni karski mies kiskoi pakottavan ja heiluvan hampaan irti omin käsin.
Mikähän oli ikä, kun ensimmäinen hammasharja saatiin? Kansakoulua oli jo varmaan käyty muutama vuosi. Hammastahnasta ei ollut mitään tietoa. Taidettiin panna pesuveteen vähän suolaa. Toisaalta tuossa ajassa oli se hyvä puoli, että karkkipäiviä ei ollut, kun sokeri oli kortilla. Mummo taisi olla jo kymmenen hujakoilla, kun näki ensi kerran karamellin.
Aika moni ikätoveri hankki tekohampaat jo parikymppisenä, joku jopa rippikouluikäisenä. Jos kolmikymppisen hymy oli hohtava ja täydellinen, niin heräsi epäily, että kalusto ei ole ihan luomua. Nykyään virheetönkin hammasrivi voi olla melkein täyttä luonnontuotetta, kun oikomishoidot, implantit, valkaisut ja sen sellaiset ovat saatavilla. Mutta ennen muinoin hampaisto saattoi olla harventunut, harmentunut ja muutenkin sellainen, että isompaa nauramista vältteli. Iän mukana tilanne yhä huononi. Meitä edeltäneillä sukupolvilla oli usein kohtalona täysin hampaaton vanhuus.
Sitäkin on tullut miettineeksi, kun tässä on katsottu Hannes Hynöstä ja muitakin sotaveteraaneja, että mitenkähän se hammashuolto rintamaoloissa sujui. Pääsikö linjasta pois, jos oli ientulehdus tai ankara hammassärky? Ehkä lääkintämiehiltä sentään löytyi Pervitiniä.
Mymmeli
