Koko synkän talven olin istunut yksin kotona. En ollut käynyt missään, en ollut nähnyt ketään. Ihan vain siksi ettei huvittanut mennä ulos hyytävään kylmyyteen. En halunnut nähdä roudan pahoinpitelemää maata. Mutta talvenkin on poistuttava joskus.
Kun auringon ensisäteet vihdoin tunkeutuvat sälekaihdinten läpi tunkkaiseen taloon, kun saatan taas nähdä pölyhiukkasten tanssin ilmassa, niin silloin minä tiedän kevään olevan voitolla.
Ja aina kun kevät pääsee voitolle, minä satuloin uljaan kolmivaihteisen ratsuni ja karautan sillä matkaan. Vaikka ratsuni on vanha, en silti voisi kuvitellakkaan kevätajelua ilman sen hiljaista nitinää joka polkaisulla.
Tänäkin vuonna olen alipukeutunut, saan varmasti taas flunssan. Mutta kevätajelu pitkissä housuissa ei ole kevätajelu. Siksi palellutan itseni joka ikinen vuosi ja laitan shortsit jalkaan.
Käännän pyöräni kulkusuunnan kohti läheistä järveä. Tiedän, että se on vielä jäässä, mutta minun Tie järvelle on melkein sula, jäätä on vain siellä täällä. Osa linnuistakin näkyy jo palanneen. Kohta näkyy varmasti jo leskenlehtiä ja kyitäkin. Vaikka en itse erityisemmin käärmeistä pidäkään, niin haluan silti aina bongata ensimmäisen horroksesta heränneen kyyn.
Rannalla hyppään ratsuni satulasta ja annan auringon hivellä paljaita sääriäni. Tätä olen ikävöinyt. Kohdistan katseeni jäätyneen järven horisonttiin, enkä malta enää odottaa sitä hetkeä, kun voin pulahtaa järveen ja heittää raskaan talviturkkini sinne.
Tuuli leikittelee hiuksillani, ja leveä hymy kohoaa huulilleni. Kevät on ihana ja nyt se on täällä!
