Ennakoin kolumnissani (Sydän-Hämeen Lehti 1.4.2015) ennen kevään eduskuntavaaleja Juha Sipilän haasteita tulevana pääministerinä. Hallituksen muodostajana Sipilä osoitti tehokkuutta ja taitoa, kokonaisuus rakentui tarkoin hänen laatimansa prosessikaavion mukaisesti sekä sisällöltään että aikataulun osalta.
Ei tullut peruspunamultaa, syntyi perusporvarihallitus, toivottavasti kansakunnan onneksi. Pettymys näkyi oppositioon jääneiden puoluejohtajien kasvoilla. Kun hallitus esitteli ohjelmansa eduskunnalle, pettymys myös kuului. Erityisesti Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki ja Vihreiden Ville Niinistö unohtivat arvokkaan käyttäytymistavan esiintymisessään. Myös hajanainen SDP surkeili Antti Rinteen johdolla kelvotonta hallitusta. Hallitukseen kutsuttuina samat herrat olisivat todennäköisesti ylistäneet Sipilää ja hänen tapaansa toimia. Näinhän se politiikassa menee.
Juha Sipilän luotsaama hallitus etsii toimillaan kestävää taloudellista pohjaa kansantaloudelle ja sitä kautta mahdollisuuden hyvinvointipalveluille tulevaisuudessa. Edessä on valitettavasti ”pitkä ja kivinen tie”, joka jättää jälkensä kansalaisten elämään. Yleisessä keskustelussa näyttää unohtuneen, ettei yhteiskunnalla (valtio ja kunnat) ole viime vuosina ollut riittävästi omia varoja hyvinvointipalvelujen katteeksi. Muutamassa vuodessa velkataakka on kasvanut noin 50 miljardilla eurolla. Iso raha, eikö vaan.
Sopeuttamistarve on mittava vaalikaudella, ja sen jatkoksi on rakennettu tiekartta myös väestön ikääntymisen aiheuttamaan talouden sopeuttamiseen. Yhteensä puhutaan 10 miljardin summasta. Hallitusohjelma sisältää muun muassa säästöjä, erilaisten tukien karsimista, toiminnan rakenteiden muutoksia ja byrokratian purkutoimia: yritysten ja kansalaisten elämän sujuvoittamista. Yleisesti kansalaismielipide tukee voimakkaasti velkaantumisen taittamista, mutta samalla erilaisten palvelujen ja tukien osalta ei hyväksytä heikennyksiä.
Protestimieliala on korkealla. Matkassa on lukuisia ”tuomiopäivän julistajia”, joiden mukaan suunnitellut toimenpiteet aiheuttavat pysyviä ja korjaamattomia vaurioita kansakunnalle ja sen olemassaololle. Esimerkkejä löytyy muun muassa koulutustason rapautumisesta, lasten syrjäytymisestä, vanhusten, työttömien, yksinhuoltajien ja muiden heikommassa asemassa olevien kansalaisten elämän puitteiden romuttumisesta. Kansalaiskeskusteluun ei sisälly viittauksia hallitusohjelman myönteisistä osioista, kuten esimerkiksi pienituloisten veroeduista.
Suomi kansakuntana on nyt ”viimeisellä rannalla” omaehtoisen suunnanmuutoksen toteuttajana. Jos se ei onnistu, ulkopuoliset voimat päättävät meidän puolestamme. Vaihtoehto merkitsee kylmää kyytiä etenkin heikommassa asemassa oleville kansalaisille. On naivia ajatella, että yhteiskunta olisi kriisitilanteessa oikeudenmukainen ja tasapuolinen. Siksi on aiheellista antaa tuki hallitukselle meidän omien etujemme nimissä.
Työmarkkinaosapuolet esiintyvät jälleen kerran vähävoimaisina, ikään kuin ulkopuolisina omassa asiassaan. Kyky tehdä yhteisiä päätöksiä ei ole tästä maailmasta. Juha Sipilä ehdotti osapuolille yhteiskuntasopimusta osaksi nykytilanteen ratkaisua, ja ilmoitti samalla vastapainoksi säästötavoitteen lieventämisestä ja lisäksi mahdollisuudesta helpottaa verotusta. SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly tulkitsi ehdotuksen kiristykseksi. Olisiko parempi tapa ollut ottaa ”koppi” asiasta ja ”kilauttaa” kaverille, Jyri Häkämiehelle viestillä ”miten me tämä tarjous hyödynnetään kaksikantaisesti? ”
Juha Sipilää on arvioitu kokemattomaksi yhteistyöhön ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Arvio voi olla ennenaikainen. Kokemattomuuden takaa saattaa löytyä suunnitelma palauttaa hallituksen sille kuuluva päätös- ja lainsäädäntövalta myös työmarkkinoita koskevissa asioissa. Näin muodostuisi työmarkkinaosapuolille lausunto- ja esitysoikeus heidän toimintapiiriinsä kuuluvista asioista. Jos yhteistä näkemystä ei synny, hallitus päättää asiasta. Nykyhallituksella on vahva mandaatti, kolmessa eduskuntaryhmässä yhteensä 124 edustajaa, kannatus prosentteina 62. Vertailun vuoksi koko vasemmiston edustajamäärä on yhteensä 46 eli 23 %.
Ollaanko nyt törmäyskurssilla? Siihen ovat ainekset kasassa. Jos ammattiyhdistysliikkeen keskusjärjestöt eivät taivu kansakunnan pelastustoimiin, epäonnistuminen kasaa kielteistä kuormaa niiden arvostukseen ei pelkästään yhteiskunnan vaan myös ammattiyhdistysliikkeen omien jäsenten parissa. Moni saattaa kysyä, kenen etuja näin ajetaan?
Risto Helminen
Kommentointi on suljettu.