”Shhh, pitää olla hiljaa. Nyt mennään”, hän suhisee korvaani. Hyvä on, nielaisen kikatuksen joka pyrki pulppuamaan ulos.
”Mihin me ollaan menossa?” kuiskaan mielestäni aivan tarpeeksi hiljaa, mutta hän luo minuun saman tien ankaran katseen.
”Hiljempaa.”
Hiivimme varpasillamme pimeän talon läpi. Hyppelehdin varoen narisevia lattialankkuja, onneksi muistan niistä jokaisen. Hän ei kuitenkaan muista, vaan tallaa juuri sille kaikista äänekkäillämme lankulle ja sitten meille tulee kiire.
”Äkkiä, äkkiä ulos!” hän nauraa hiljaa, mutta riemuissaan. Tuike hänen silmissään on herännyt.
Sitten me juoksemme, emmekä enää välitä ryminästä, jonka raskaat askeleemme aiheuttavat. Painava ulko-ovi yrittää ensin sulkea meidät sisälle, mutta lopulta sekin väistyy, totta kai kovaa ääntä pitäen.
Raikas yöilma tuulahtaa kasvoillemme. Oven pamahtaessa kiinni takanamme, repeämme molemmat hillittömään nauruun. Hänen silmänsä tuikehtivat niin kovasti!
Lopulta hän tarttuu minua kädestä ja alkaa kiskoa minua perässään kohti pihapiirin rajaavaa metsää. Yökaste nurmella kastelee paljaat jalkani, mutta se tuntuu vain hyvältä. Hän kääntyy katsomaan minua ja hymyilee.
”Hei ihan oikeesti, mihin me ollaan menossa?” kysyn kun astumme metsään siimekseen ja piha jää taakse.
”Näät kohta, ei sinne oo pitkä matka.”
Kävelemme neulasmatolla sankan metsän seassa. Hän on varma askelistaan, hän tietää mitä on tekemässä ja mihin on menossa, toisin kuin minä. Mutta päätän silti luottaa.
Metsän tummuus kietoutuu ympärillemme kaikessa upeudessaan. Kuinka kesäyö voi olla näin kaunis?
Eteemme ilmestyy valtaisa vanamomätäs. Tai ei sitä enää mättääksi voi kutsua, se muistuttaa peltoa. Hän kumartuu poimimaan minulle yhden ainokaisen hennon vanamon ja hymyilee vallattomasti.
”Vielä vähän matkaa”, hän sanoo tarttuessaan minua uudestaan kädestä.
Lopulta metsä harvenee ja aiemmin tasaisena pysynyt maasto alkaa kaartua ylöspäin. Edessämme kohoaa puuton mäennyppylä. Lähdemme nousemaan rinnettä ylös. Huipulla lämmin tuulenhenkäys käy kiinni meihin. Ihmettelen ensin, miksi olemme tulleet tänne, mutta sitten katsahdan häneen. Yhä käsi minun kädessäni hän tuijottaa ylös tähtiin. Pari viikkoa sitten oli vielä liian valoisaa nähdä niitä, mutta nyt ne ovat taas täällä. Tämän vuoksi hänen silmänsä eivät enää vain tuiki, ne loistavat.
Minäkin käännän katseeni ylös ja tähdet hymyilevät minulle, meille. Hän puristaa kättäni lempeästi ja tuuli alkaa taas viritellä öistä konserttiaan.
