”Olen hyvin pahoillani, kukaan ei aavistanut että tässä kävisi näin.”
”Ei se mitään”, sanon vaikka pettymys sisälläni on niin iso, että se melkein estää ääntä tulemasta ulos.
”Toivotan sinulle onnea elämässä, toivottavasti tämä ei nyt lannista sinua ihan kokonaan!”
”Juu, kyllä minä pärjään”, sanon vaikka totuus on se, että romahdan kasaan millä sekunnilla hyvänsä. Ja minä tiedän, etten pysty enään nousemaan.
”Kyllä kaikki vielä kääntyy parhain päin.”
En pysty edes vastaamaan, sillä tiedän, että pilvi on peittänyt aurinkoni ikuisiksi ajoiksi. Minulla ei ole mitään hopeareunusta.
Ovi sulkeutuu takanani ja olen yksin. Yksin pimeyteni ja pettymykseni kanssa. Raahaudun eteenpäin ryömimällä. Jalkani naarmuuntuvat katukiveykseen. Ympärilläni näen ihmisten kävelevän pystypäin. He eivät halua joutua tasolleni, he eivät halua upota kanssani. Ja minusta se on ihan ymmärrettävää.
Unelmani murskattiin, ne tallottiin tylysti maahan ja ne poltettiin korkeilla lieskoilla. Minä katselin vierestä ja kaaduin.
Ajattelen kostoa ja onnistun pääsemään konttausasentoon. Eteneminen on nyt hiukan nopeampaa, mutta jos mahdollista se sattuu paljon enemmän. Polveni aukeavat ja jätän perääni verivanan. Mutta minä etenen.
Ohitseni kulkee toinen. Hän on joskus kaatunut, sen näkee. Vaatteet ovat nuhjuiset ja rikki, hän on naarmuilla ja likainen. Mutta hän kävelee tiukasti eteenpäin, ryhdissä. Hän löysi jotain muuta, jota kohti mennä. Jotain ihan uutta. Ajattelen sitä ja pääsen polvilleni. Edessä on kadunkulma, jonka haluan saavuttaa. Toivon palavasti että kun käännyn, tulen näkemään jotain uutta, joka auttaisi minut jaloilleni.
Kulmauksessa nousen ylös horjuville jaloilleni, vedän syvään henkeä ja katson kulman toiselle puolelle.
Keskellä katua makaa kaatunut. Hän on ruhjoutunut pahoin ja hänen vaatteensa ovat likaiset. Kuulen hiljaisen nyyhkäisyn ja tiedän, että tässä on minun uusi asiani. Tätä kohti minä aijon jatkaa. Hoipun kaatuneen luokse ja nostan hänet pystyyn. Jatkamme matkaa yhdessä, seisaallaan.
