Taas on elokuu ja sadonkorjuun aika. Moni meistä ikäihmisistä on nuorempana ollut paljonkin elopellolla, vaan harva on enää. Metsästä osa meistä kerää vieläkin satoa. Tosin on vuosi vuodelta yhä vaikeampi kiipeillä kankein jaloin Laipanmaan louhikoissa ja nivelrikkoisin sormin koota koppaa täyteen. Helpompi on hankkia marjat Luopioisten torilta. Ehkä sieniäkin saa ostaa, sieltä tai muualta.
Jauhoja ja ryynejä tuskin meistä kellään on kotona aitassa. No jaa, jos jollakulla onkin vielä vanhanajan pöytäsyytinki ja jälkeläiset viljelevät maata, niin ehkä sitten. Mutta yleisesti ottaen noudamme niin jauhot kuin perunatkin kaupan valikoimista.
Kun hetkeksi muistot karkaavat vanhoihin aikoihin, niin tulee mieleen vertauskuva omasta elämästä viljapeltona, jota olemme hoitaneet. ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää”. Ja nyt on menossa elämämme syksy: ilmat kylmenevät, päivät lyhenevät. Jos kauniisti asiaa ajattelee, niin ehkä olemme tulleet sadonkorjuuaikaan. Siinäpä onkin miettimisen paikka: millainen on ollut elämämme viljelmä? Onko tuotto tasokasta laatua, vaiko kehnoa, ties mitä torajyvää?
Paljon on vaikuttanut varmaan sekin, millaiset vermeet alkujaossa saimme. Antoiko isä hyvät pellot, työkalut ja siemenet? Vaikuttiko äiti siihen, että kasvuvoimaa riitti, ja sadettakin oli sopivasti? Vaan oli meillä itselläkin tekemistä sen kanssa, mikä on sadon laatu ja määrä. Muokkasimme, lannoitimme, kylvimme ja kastelimme. Ehkä myös opiskelimme uusia viljelymenetelmiä ja käytimme tuholaismyrkkyjä.
Toivon mukaan suosimme vainioillamme kestävää kehitystä. Emmehän ryöstöviljelleet? Emme toivon mukaan myöskään rajanaapureitten kanssa tapelleet.
No nyt tämä mummo lankesi miettimään elämäntaivalta vertauskuvina. Mutta voi asiassa perääkin olla. Siis että paljonko ponnistelin ”peltoni” hyväksi ja millainen on elämäni sato? Saavatko siitä uudet sukupolvet ravintoa ja voimaa, vai ovatko mielen myrkyt valuneet tulosta turmelemaan. Vakavaksi vetää. Omatuntokin kolkuttaa. Teinkö tarpeeksi, autoinko muita, vai yritinkö koko ajan etsiä vain omaa hyötyä?
On varmaan monia ammatteja, joissa työ jo lähtökohtaisesti tuottaa hyvää tai pahaa hedelmää. On kenties eroa hävittäjäpommittajan ja lääkärin työllä. Ehkä heillä on hiukan erilaiset tunnelmat elämänsä syksyssä. Jos on paljon tuottanut lähimmäisille apua ja iloa, niin mieli sadonkorjuuaikaan voi olla aika seesteinen. Terroritekoja tehneellä voi olla ankea mieli, paitsi jos hänelle ovat oppi-isät vakuuttaneet, että häntä odottaa ikuinen autuus.
On niitäkin ammatteja, joissa viljelyyn satsattu työ tuottaa loistavia tuloksia. Jos urheiluvalmentaja on onnistunut niin, että hänen koulutettavastaan on tullut maailmanmestari, niin sato on varsin onnistunut. Musiikinopettaja säteilee iloa, jos hänen entinen oppilaansa on nyttemmin lähes Sibeliuksen veroinen säveltäjä.
On voinut käydä niinkin, että vaikka kuinka olisi uurastanut, niin kohdalle on osunut rankkasateita ja hallaöitä, jotka ovat tuhonneet sadon. Uskaltaisiko kuitenkin uskoa, että kun me vuorollamme poistumme pelloltamme ja heitämme hanskat nurkkaan, olisi satoa sentään jonkin verran laariinkin karttunut.
Mymmeli
