Mummon murinat
Viime aikoina on suomalaisista ihmisistä löytynyt paljon lähimmäisenrakkautta. Ehkä rippikoulun opetus kantaa hedelmää. On kuin ahneus ja itsekkyys olisivat epämuodikkaita, myös hallitsevan luokan parissa. Itselle hamuamisen sijaan annetaan toisille. Tuloksena on huomattavat määrät apua sitä tarvitseville. Eikös meille aikanaan opetettu, että jos sinulla on kaksi leipää, anna sille, jolla ei ole yhtään. Nyt monet noudattavat tuota käskyä ja tuovat suuret määrät ruokatavaroita ja juomapulloja nälässä ja janossa oleville.
Vaatepulaankin löytyy apua. Lyhyessä ajassa on saatu kokoon valtavasti tekstiilituotteita ja kenkiäkin, ettei kenenkään tarvitse maamme kylmässä ilmastossa kärsiä vilusta. Monet helläsydämiset ihmiset muistavat saamaamme opetusta: Jos sinulla on kaksi ihokasta, anna sille, jolla ei ole yhtään. Nykysuomen sanakirja kertoo, että ihokas raamatullisessa merkityksessä on viitan alla pidettävä aluspaita. Voinemme päivittää tuon ohjeen tälle vuosituhannelle. T-paidat, farkut, villatakit, tuulipuserot ja vauvannutut, jopa pipot ja lenkkarit voidaan varmaan käsittää ”ihokkaiksi”.
Monet kantavat kortensa kekoon. On auttamishalua ja yllättävän paljon jalomielisyyttä. Ja kunnioitettavaa on se, että yleensä apua annetaan ääntä pitämättä, noin vain hissun kissun. Mummon muistissa on jokin sentapainenkin moraalinen ohje, että kun annat almuja köyhille, älä soita kelloa kadunkulmassa herättääksesi huomiota. Auta niin, ettei vasen kätesi tiedä, mitä oikea tekee.
Monet myös uhraavat aikaansa ja tekevät paljon työtä hädänalaisten hyväksi. Tämä trendi varmaan leviää hyökyaallon tavoin koko nykyiseen yhteiskuntaamme. Alkaa tuntea itsensä aika kovaksi ja kylmäksi, kun näin vanhana ja väsyneenä ei itse jaksa lähteä liikkeelle. Tulee myös menneisyydestä mieleen hävettäviä tilanteita, kun ei aina ole itse toiminut epäitsekkäästi ja vaalinut lähimmäisenrakkauden periaatteita.
Kerrankin mummo oli ostosreissulla Helsingissä ja käveli kadulla. Huomasi siinä tien ohessa röhnöttävän miehen. Oitis luokitteli tuon ”lähimmäisen” joksikin kännikalaksi tai huumehörhöksi, jolla ei niin väliä. Kaikki kävelivät ohi. Ei siis tarvinnut korvaansa lotkauttaa, ei kuulu minulle. No sitten kaupan kassajonossa alkoi omatunto kolkuttaa: Entä jos se olikin saanut jonkin sairauskohtauksen? Entä jos minä itse tuupertuisin kadulle, eikä kukaan auttaisi? Kun menen takaisin, hälytän apua, jos en muuta uskalla. Helpotti, kun mies oli häipynyt paikalta, ehkä poliisit olivat korjanneet.
Täällä pienessä kylässä kaikki tuntuvat lähimmäisiltä, säätyyn katsomatta. Kerrankin oltiin papan kanssa iltakävelyllä Luopioisten raitilla. Oli kylmää, pimeää ja hiljaista. Sitten melkein kompastuttiin tiellä makaavaan sammuneeseen kaljaveikkoon. Oli itsestään selvää, että hänet heräteltiin ja taluteltiin omalle ovelleen, ettei palellu kuoliaaksi. Mutta vieraissa kaupungeissa tai vierailla mailla ei tällainen suppeaa elämää viettävä maalaismummo heti osaa eläytyä sikäläisten kohtaloon ja kokea veljeyttä tai sisaruutta.
Itse on jäävi arvostelemaan omia tekojaan, mutta muitten lähimmäisenrakkauden määrää osaa muka hyvinkin mitata. Kas näin: Jotkut vaikuttavat hyviltä ja hurskailta, mutta jos huono-osainen heiltä apua anelee, niin päänsä kääntävät ja kitsaita ovat. Tai vastakkainen kokemus: Tavallinen jätkämies antaa tarpeessa olevalle puolet ainoasta grillimakkarastaan. Moni myös vähin äänin auttaa lähimmäisiä arjen askareissa. Joku voi antaa kodittomalle yösijankin, vaikka siitä syntyisi mykkäkoulua tai perheriitaa.
Mymmeli
