Sydän-Hämeen Lehden viime numerossa kerrottiin ponnisteluista Pälkäneen rauniokirkon korjaamiseksi, ja samalta aukeamalta yrittäjäaiheisesta jutusta saattoi lukea, kuinka vanhoja rakennuksia voidaan suojella ottamalla niitä uuteen käyttöön esimerkiksi toimitiloina.
Sanotaan ja tiedetään, että paras tae rakennuksen suojelluksi tulemiselle on sen aktiivinen käyttö. Aktiivinen käyttö yhdistettynä kunnossapitoon voi tuottaa jopa voittoa, mikäli voidaan hyödyntää ulkopuolisten osoittama kiinnostus tällaista toimintaa kohtaan. Suomessa luontomatkailun ohella turistit vaeltavat mieluiten kauniissa hyvin hoidetuissa ympäristöissä, joihin liittyy useinkin rakennushistoriaa, joka puolestaan koetaan maassamme eksoottisena syystä, että vanhaa rakennuskantaa on jäljellä hyvin vähän.
Pälkäneen rauniokirkko kiinnostaa matkailijoita jo omana omintakeisena itsenään, mutta kiinnostavuutta lisää myös upea ympäröivä viljelymaisema ja helppo saavutettavuus. Kuitenkin pelkästään kirkkoraunion nykytilan ylläpito vaatii jatkuvaa rahallista panostusta ilman, että tuotto-odotuksia olisi näköpiirissä: paikalla poikkeavaa turistia on tällä hetkellä vaikea rahastaa!
Onko tilanne muutettavissa? Tietenkin on. Mikäli katoton kivikirkko saa kesäajelijan poikkeamaan pääväylältä, luultavimmin hän poikkeaisi katsomaan myös entisen Finntavernan paikalle tulevaisuudessa nostettua arkkitehtonisesti mielenkiintoista mutta sopivalla tavalla maisemaan sulautuvaa infopaviljonkia, jonka katoksen alla voisi nauttia eväänsä ja josta saisi kesäaikaan ostetuksi kahvikupposen jäätelön kera. Koska maa-alueen omistaja on suopea rauniokirkkoon tutustuvien matkailijoiden palvelurakennukselle eikä kaavapaikalla ole muinaismuistoja, kenties alueen kehittäminen tulisi aloittaa täältä. Sen sijaan itse raunioituneen kirkon hyödyntäminen tulonlähteenä ei nähdäkseni voi onnistua muuten kuin kattaen sen päätila pysyvästi niin, ettei rakennukseen sada sisään. Mikä tahansa kattoratkaisu ei voi kuitenkaan tulla kysymykseen, mikäli kirkko mielitään jatkossakin säilyttää matkailuvetonaulana.
Muinaismuistoja tulee vaalia ja kunnioittaa, mutta Pälkäneen rauniokirkon korjaamista saati kehittämistä vaikeuttaa se, ettei vallitse yksimielisyyttä siitä, suojellaanko rauniota vai rakennusta. Kaavamääräysten ja suojelusääntöjen ei saisi liioin olla missään määrin monitulkintaisia eikä korjaamisen reunaehtoja saisi mielensä mukaan määritellä kulloinkin valtaa pitävä museoviranomainen. Vähin mitä voidaan edellyttää korjaamisen kohdistamiseksi oikeisiin asioihin on laatia rakennukselle kuntoarvio.
Rakennusfysikaalinen fakta on, että pysyvälle ympäröivälle kosteudelle alttiina oleva rakennus ei kestä rasitusta ilman huoltoa – historiallinen fakta taas on se, ettei kirkkoa suunniteltu katottomaksi. Kivisaumojen korjaamiseen keskittyvä huolto on loputon ylläpidollinen tie, joka voi tulla päätökseen siinä vaiheessa, kun vähenevien resurssiensa kanssa kamppaileva museovirasto ei myönnä enää hankkeelle varoja. Jotakin pysyvämpää tulisi kehittää tilalle, sillä yksikään toinen sponsoritaho ei ole halukas maksamaan tekohengitykseen verrattavasta kunnostamisesta.
Kunnostusvastuun sälyttäminen yksin vapaaehtoiselle perinneyhdistykselle on kuitenkin kestämätöntä.
Pälkäneen rauniokirkon ylle sopisi mielestäni päätykolmioiden muotoja myötäilevä vähäeleinen lasikate, jollaisen esitti opiskelijakilpailun voittaja kymmenisen vuotta sitten. Kate olisi parhaimmillaan niin vähäeleinen, ettei se vyöryisi yli kivimuurien eikä oitis erottuisi Lahdentieltä mutta tarjoaisi sadesuojan kesätapahtumille. Kevyt kattorunko, joko puinen tai teräksinen, tukeutuisi sivuseinien varaan, sillä ympäröivää maata ei ole mahdollista kaivaa eikä muukaan visuaalinen häiriö muurien läheisyydessä ole toivottavaa. Nimenomaan lasikatetta puoltaisin siksi, että ratkaisu olisi paitsi tarpeeksi kontrastinen muinaisille muureille myös kirkkotilan nykyisen avaruuden säilyttävä. Uskoisin kirkon nähtävyysarvon säilyvän kattamisen jälkeen, mutta käyttöhyödystä voisivat nauttia niin paikalliset kuin vierailijatkin – ja parhaimmillaan Pälkäne pääsisi keräämään tilavuokria.
On sääli, että rauniokirkko on pitkään kärsinyt ilkivallasta, ja nyt uusimman tuhotyön kohteeksi ovat päätyneet valonheittimet, joiden avulla länsipääty on poimittu pimeästä näkyville Lahdentietä ajavien iloksi. Lähikulman asukkaana toivon kuitenkin, että kun valonlähde joskus korjataan, valo suunnataan jatkossa pelkästään kohti pääjulkisivua joko valokeilaa kaventaen tai asentaen valonlähde seinän juureen. Tähän asti Vanhankirkontietä pimeällä taivaltava on kokenut täydellisen sokaistumisen osuessaan kohdevalon vaikutuspiiriin. Peltoraitilla näkisi kulkea hyvin pelkästään 12-tieltä kajastavan valon turvin, mutta jos on onnekas, erottaa tähtitaivaankin!
Salla Paakkunainen
arkkitehti, Pälkäne
