– Minulla oli hyvä tuuri, silloin nousi sankka aamusumu Mallasvedeltä.
Lokakuun kolmas päivä joskus 1990-luvun alussa, kello neljä aamuyöllä. Kostianvirran rannalla on kylmää ja kosteaa.
Mies makaa taisteluhaudan pohjalla. Ympärillä on pimeys, lakastuvan maan tuoksu, jokiveden kylmä syyshaju; sumu tihentyy aamua kohti.
Samana aamuna vuonna 1713 täällä makasi Ruotsin armeijan sotilaita. Koko joen pohjoisranta oli linnoitettu. He odottivat aamua ja suurtaistelun alkua.
Professori, oikeusfilosofi Aulis Aarnio on kirjoittamassa heistä romaania. Siksi hän makaa taisteluhaudassa yksin pari kolkkoa aamuyön tuntia. Hän haluaa tunnustella, mitä sotilaat kokivat. Hänellä oli tuuria. Mallasveden yllä oli sakea syksyinen aamusumu.
– Siitä tuli tietysti vain haalea tunto. Minultahan puuttui kokonaan se kokemus, joka hallitsi heitä voimakkaimmin, pelko. Mutta niin lähelle koetin päästä kuin kykenin, Aulis Aarnio muistelee.
Hänen Kostianvirran taistelua ja pälkäneläistä elämää ennen ja jälkeen sen kuvaava romaaninsa Kostian pappi ilmestyi vuonna 1992.
Kostian papissa ei kerrota sankareista. Siinä veren ja savun haju, tihkusateen märkyys ja oksennuksen tuntu tulevat suoraan iholle. Mutta samoin tulee Mallasveden tuoksu ja Kostianvirran rantojen tuttu pehmeä maa, Pälkäneen tuntu.
Kirkkoherra hengen taistelussa
Kostian pappi -romaanin nimihenkilö, Pälkäneen kirkkoherra Matias Ithalin on todellinen historian henkilö, mutta hänen vaiheensa Kostianvirran taistelun ajalta ovat fiktiivisiä.
– Olen tuntenut syvää myötätuntoa Ithalinia kohtaan, suorastaan ystävystynyt hänen kanssaan meitä erottavien vuosisatojen yli. Hän on sitä tyyppiä, jonka kohtalo koskettaa minua syvältä, Aulis Aarnio sanoo.
Hänen ystävyytensä Matias Ithalinin kanssa on johtanut pitkiin arkistojen tutkisteluihin ja monipuoliseen historiallisten taustojen selvittelyihin, mutta romaanihenkilönä Ithalin elää omaa elämäänsä.
Monet Yrjö Tuomaanpojan, toisen romaanin päähenkilön elämän sattumanvaraiset käänteet liittyvät Ithalinin ratkaisuihin.
– Ithalin ajautuu kaiken aikaa, hän tekee vääriä valintoja ja tietää sen, mutta hänellä ei ole hengenvoimia asettua totaalisesti vastarintaan. Hän on oikeitten ajatusten kanssa väärään aikaan väärässä paikassa, Aulis Aarnio tiivistää.
Ithalin häälyy ratkaisuissaan vai ja käy loputonta omantunnonkamppailua oikean ja väärän välillä. Hän ei pysty käyttämään asemaansa hyväkseen, kuten kappalainen Olaus Castrenius, joka romaanihenkilönä on harkitseva peluri.
Aulis Aarnio kertoo, että hänelle oli romaania kirjoittaessaan keskeinen oivallus, miten vähän ihmiset tiesivät.
Yrjö Tuomaanpojalla ja muilla hänen kaltaisillaan ei ollut käsitystä esimerkiksi venäläisistä. Joku saattoi kuvitella heidät koirankuonolaisiksi, jotka olivat julmia koiranpäisiä taruolentoja. Ruotsista hän ei tiennyt mitään saati sitten kuninkaasta.
Mutta myös Matias Ithalin joutuu kamppailemaan oman tietämättömyytensä kanssa ja käymään rajaa uskon ja tiedon välillä. Ithalinia ei hänen ponnisteluissaan tue kukaan paitsi Kangasalan kirkkoherra Abraham Thuronius, mutta hänkin kuolee.
Sattuman virta vie paimenta
Yrjö Tuomaanpoika on pappilan paimen, joka on lapsuudessaan 1690-luvun suurina nälkävuosina joutunut kiertolaiseksi ja poimittu tien varresta Pälkäneen pappilaan. Yrjö asustelee Kankaisissa Maria-vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa, kurjan oloisesti maalattiaisessa mökkirähjässä.
Vähäväkisten kodiksi 1700-luvun alun köyhässä maalaispitäjässä se ei kuitenkaan ole mitenkään poikkeavan kehno. On talvilämmin asumus, jossa eläimetkin saadaan pidetyksi hengissä, ruokaa riittää viidelle hengelle, on työtä ja siitä palkkaa tai jotain muuta vastinetta.
Romaanin alussa näyttäytyy järjestäytynyt yhteisö, joka vaatimattomuudessaan on toimiva ja turvallinenkin sen verran kuin voi olla, kun osalla väestöstä ei ole mitään oikeuksia.
Hetkellisessä kiukunpuuskassa kirkkoherra lähettää renkinsä nostomiehenä armeijaan, ja niin Yrjö joutuu sattuman oikusta mukaan taisteluun. Sattuman oikusta hänen tyttärensä joutuu venäläisen raiskaamaksi ja hukkuu, ja hänen toinen poikansa pudotetaan lehmän selästä ja kuolee. Yhtä sattumalta Maria ja pieni Simo jäävät henkiin.
Suurvaltasodan kuljettua Pälkäneen kannaksen yli Yrjön mökkiäkään ei enää ole, se on otettu yhden perheen elämää tärkeämpien asioiden tarvepuiksi.
– Yrjön kuolema on inhorealistinen, mies tulee mitättömyydestä ja kuolee kuralammikkoon. Hän ei ole tehnyt mitään pahaa, hänelle vain kävi niin kuin kävi, Aulis Aarnio sanoo.
Yhteisössä oli selviytymisen voima
Kostian pappi on paitsi kahden yksilön, myös yhteisön romaani. Sen yksi ulottuvuus on valtataistelu, jota käydään miehityskauden alkumetreillä.
– Syntyi eräänlainen stasi-efekti, Aulis Aarnio päättelee.
Yhtäkkiä läsnä on vieras valta, johon voi suhtautua monella tavalla, mutta kukaan ei voi olla aivan varma, kenen puolella kukin on. Niissä olosuhteissa Pälkäneen täytyi alkaa elpyä toista varoen, toiseen tukeutuen.
– Jos olisin kirjoittanut jatko-osan, se olisi koskenut pälkäneläisten selviytymistaistelua. Se on eräänlainen ihme: miten henkitoreisiin kidutettu ja kuristettu yhteisö pystyi palauttamaan elämän paikkakunnalle, Aulis Aarnio sanoo.
Kostian papin teemat, kuten sodan ja katastrofien jäljet, pakolaisuus ja erilaisten tapakulttuurien ja uskontojen yhteentörmäykset, ovat nykyajankin jokapäiväisiä uutisia. Mutta 1700-luvun alussa ei ollut olemassa avustusjärjestöjä eikä kukaan ulkopuolinen ollut kiinnostunut niistä, jotka menettivät kotinsa tai kuolivat nälkään ja tauteihin.
– Yhteisössä itsessään on täytynyt kasvaa tukiverkosto. Hädässä oleva ihminen ei selviydy yksin piilopirtissään, vaan hänen on saatava jonkun apua. Uskon, että tämä ruohojuuritason ponnistelu ja yhteisön tiivistyminen ahdingon alla vaikutti siihen, että pälkäneläiset selvisivät, Aarnio pohtii.
Hän huomauttaa, että Kostianvirran tapahtumien muisto ei ole hävityn taistelun, vaan Pälkäneen jaloilleen nousun muisto. Yrjö Tuomaanpojan kaltaiset mitättömät ja tuntemattomuuteen jääneet ihmiset olivat sitä osaltaan tekemässä.
Samaan aikaan, heidän siitä mitään aavistamatta, köyhä ja syrjässä elänyt kansa alkoi tunnistaa itsensä.
– Me eheydyimme yhteisönä Kostianvirran taistelun jälkeen. Siten hävityistä taisteluista syntyi voitto, Aulis Aarnio tiivistää.
Ihmisen tulkintaa etsimässä
Kostian pappi on edelleen ainoa varsinainen historiallinen romaani, mitä Pälkäneestä suuren Pohjan sodan yhden ratkaisutaistelun näyttämönä on koskaan kirjoitettu.
Heti ilmestyttyään se kipusi esikois-Finlandia -kilpailun kolmen parhaan teoksen joukkoon ja oli myös lukiolaisten eniten lukema historiallinen romaani.
Martti Santavuorelta on ilmestynyt jo 1930-luvulla romaani Napue, joka alkaa Kostianvirran taistelusta. Santeri Ivalo, Kyösti Vilkuna, Aarno Karimo ja muutamat muut kirjoittajat ovat käsitelleet aihetta pienimuotoisemmin. Aarnio on kirjoittanut aiheesta myös kaksi näytelmää, Kostianvirta ja Tulipunainen ratsastaja.
Aulis Aarnio löysi romaaninsa aiheen alun perin omasta suvustaan. Hänen varhaisin tunnettu esi-isä isän puolelta on Pälkäneellä tammisunnuntaina 1713 syntynyt Simon Göransson, Simo Yrjönpoika.
Simon kuvitteellinen isä, pappilan renki nimeltä Yrjö Tuomaanpoika ja äiti Maria tulivat kirjan toisiksi päähenkilö. Pikku Simo puolestaan on ainoa Yrjön lapsista, joka selviää hengissä Pälkäneen sotavuodesta.
– Pälkäneen kirkonkirjat puuttuvat siltä ajalta eikä Simosta taaksepäin ole saatavissa tietoja. Kirjan kirjoittaminen oli sitä, että rakensin itselleni esivanhemmat; kuvittelin, millaisia he olisivat voineet olla, Aulis Aarnio sanoo.
Romaania varten hän teki työtä vuosikausia.
– Sain palata nuoruuteni mieluisaan harrastukseen, historiaan. Luin kaiken, mitä Kostianvirrasta oli saatavissa, taistelusta ja suurvaltapolitiikasta, mutta romaania ei voi kirjoittaa sen varaan, Aarnio toteaa.
Hän halusi kirjoittaa pienten ihmisen elämästä sodan ja sen seurausten keskellä. Henkilöiden kohtalot kutoutuvat sodan vaiheisiin, mutta pääasiassa he ajautuvat sattumanvaraisesti epävarmojen ja väärien ratkaisujen seurauksena tilanteesta toiseen.
– Minuun vetosi kurjuus, johon pälkäneläiset joutuivat. Heiltä tuhottiin elämisen edellytykset, he kokivat raakaa väkivaltaa ja riistoa, miehityksen alla oloa, pakoa evakkoon. Aulis Aarnio kertoo.
