Suomalaiset ovat kuulemma sellaisia, että puhuvat vasta pitkän harkinnan jälkeen – jos puhuvat. Eipä taida pitää paikkaansa, kuten sekään, että suomalaiset ovat ulosannissaan nykyisin jotenkin fiksumpia kuin takavuosina. Tai sitten radio vääristää puhujan äänen lisäksi myös puheen sisältöä.
”Se on mielestäni jokaisen oma asia, ja lisäksi se esitettiin fiksusti ja kauniisti”. Näin perusteli juontaja radiossa sitä, miksi myöhäisillassa esitetyn anaaliseksiä käsitelleen tv-ohjelman lähettäminen osoitti kyseiseltä televisiokanavalta kaikesta huolimatta hyvää harkintaa. Sitä radiopersoonat eivät tulleet itse harkinneeksi, missä määrin aihe sopii radiossa pyöriteltäväksi keskiviikkona iltapäivällä kello 15.
Alakouluikäisiä hiihtolomalaisia kuljettaneen bussin kyydissä olleita vanhempia pitkään jatkunut ”peppuseksikeskustelu” – jota seurasi haastattelulla terästetty analyysi siitä, miten usein naiset ehdottelevat härskejä miespuolisille kuntovalmentajille – ei näyttänyt isommin miellyttävän, sen verran erikoisia konsteja nähtiin lasten huomion kääntämisessä toisaalle.
***
Monelle suomalaiselle englanniksi laulettu kappale ei aiheuta suuriakaan väristyksiä, vaikka laulun sanoma olisi millainen tahansa; kielimuuri tekee tehtävänsä. Toisinaan olenkin miettinyt, millaisiin tilanteisiin lapsiaan kasvattavat joutuvat englantia puhuvissa maissa, joissa lapset hoksaavat heti sanoituksista löytyvät ronskimmat ilmaisut.
Jonkinlainen vastaus tuli perjantaina. Kappale ”Että mitähän v**tua” kajahti ilmoille. Laulaja Sanni on 23-vuotias vaikka kirkkaan lapsekas ääni kuulostaakin tulevan 10-vuotiaan suusta. Kontrasti on hämmentävä, mutta toisaalta se auttaa valmistautumaan ennen pitkää eteen tuleviin tilanteisiin, joissa huudahduksen saa kuulla lasten lumileikkien keskeltä.
Sanni on asettanut monessa perheessä pienten lasten vanhemmat suurten kiroilua koskevien yhteisten linjanvetojen äärelle. Käytännössä juuri missään perheessä keskusteluja ei asian tiimoilta luultavasti kuitenkaan käydä mitä erikoisimpiin syihin vedoten, ja voihan aina olla, etteivät lapset ehkä huomaa, mitä laulussa sanotaan…
Niinpä Sannin keikalle edelleen lähdetään viisivuotias Liisa ja seitsemänvuotias Mikko kainalossa ymmärtämättä, että huomion hakemisen lisäksi artisti on vedollaan luultavasti halunnut päästä eroon juuri näistä fanikaartinsa nuorimmista riippakivistä. Kappale kun ei ole mikään taiteen nimissä tehty harkittu protesti nykyistä löyhentynyttä voimasanakulttuuria kohtaan. Sannin mukaan taustalla on se, ettei hänen luovuuttaan rajoiteta millään tavalla vaan tämäntapaiset ”kaikkein idiooteimmatkin ideat pistetään pihalle”. Ajatusmaailma on sama kuin alussa mainitulla radiokanavan juontajaparilla; vastuu ei oikeastaan ole sanojalla vaan kuulijalla – tai sillä, joka sai sanojan avaamaan suunsa.
***
Se, mitä en radiosta viikon aikana kuule, on tuore euroviisuedustusbiisimme. Sandhjan Sing it away valittiin edellisviikonloppuna suuren positiivisen hengen vallassa antamaan ulkomaille hyväntuulista kuvaa suomalaisista, mutta täällä kappaletta ei soita edes viisukarsinnat järjestävä Yle. Sen sijaan törmään viikonloppuna Ylen ykkösellä kuunnelmaan, joka kertoo Kiroilevasta siilistä.
Vaikka niin kauniisti maalaamme itsestämme kuvaa vuorovaikutteisesti toisiamme ymmärtävänä fiksuna kansana, olemme silti takapajuinen metsäläiskansa, jonka kyky ilmaista itseään köyhtyy alinomaa ja joka pitää v-sanan käyttämistä pop-kappaleessa vähän hassuna ellei jopa kunnioitettavan rohkeana vetona. Sen kansan mielestä voimasanojen käytöstä eli kiroilusta on naurettavaa hermostua, koska onhan meillä isompiakin ongelmia ja vääryyksiä koettavana – kuten se, että ylinopeutta ajava voi saada pian ihan kohtuuttoman suuret sakot.
Kirjoittaja on Sydän-Hämeen Lehden toimittaja, joka yrittää tiistaisinkin muistaa, mitä päästää suustaan ulos.
