Männyn kaataminen Myttäälän entisen koulun pihassa viime talvena on hämmentänyt kyläläisiä. Mänty oli perimätiedon mukaan uhripuu. Sen kappaleet makaavat yhä maassa puun kasvupaikalla.
Mänty oli aikanaan kolmihaarainen, mutta toinen päähaara on katkennut tai katkaistu jo aikaisemmin. Puun ikää ei ole laskettu.
Mänty vahingoittui lumimyrskyssä viime joulun ja uudenvuoden välillä. Siitä repesi osa, joka jäi roikkumaan vaarallisesti puoliksi irrallaan. Koska Myttäälän koululla toimi ryhmäperhepäiväkoti, tuli kiire hälyttää apua, jotta lapset eivät joutuisi vaaraan.
Jälkeenpäin männyn kuolema on surettanut ja suututtanut kyläläisiä.
Entinen Myttäälän koululainen, nykyinen kesäpälkäneläinen ja eläkkeellä oleva lehtori Hannu Uotila toteaa, ettei päiväkodin pihassa voida pitää vaarallista puuta, mutta hän ymmärtää hyvin myös kyläläisten tunteet. Uhrimännyllä oli oma statuksensa, sitä oli opittu kunnioittamaan ja se ikään kuin hallitsi koko pihapiiriä.
Uotilalle opetettiin lapsesta asti itsestään selvänä asiana, että kysymyksessä oli nimenomaan uhripuu.
Hänen isänsä Runo Uotila, Pälkäne-Seuran perustaja ja seuran museotoiminnan aloittaja, oli hyvin perehtynyt paikan historiaan ja puhui puusta usein, samoin kansakoulunopettaja Aune Alkama.
– Kaikki sen tiesivät samoin kuin sen, että paikalla oli ollut uhrilähteitä, Uotila sanoo.
Lähteet kapinoivat kauan
Myttäälän vuonna 1929 käyttöön otettu kansakoulu rakennettiin Blåfieldin suvun lahjoittamalle tontille. Paikka ei ollut paras mahdollinen, koska siellä oli peräti 7 lähdettä, jotka kaikki piti täyttää, ja lisäksi runsaasti raivattavaa kivikkoa ja puustoa.
Nykylain mukaan uhrilähteiden täyttäminen olisi muinaismuistolain rikkomista, mutta 1920-luvulla uhripaikoilla ei ollut lainsuojaa. Päinvastoin, silloin päättäjien mielipiteisiin saattoi vaikuttaa vielä 1800-luvun henki, jonka mukaan pakanallisia palvontapaikkoja ei ollut syytäkään säilyttää.
– Aikamoinen työ tontin raivaajilla on ollut, koska kansakoulujen pihoille oli erityiset vaatimukset. Piti tehdä maasta tasainen, koska joka kouluun kuului urheilukenttä. Mutta varmaankin ilmainen tontti on ollut kunnalle niin merkittävä asia, että kaikki vaiva on kannattanut nähdä, Hannu Uotila pohtii.
Myttäälän kylän ja asukkaiden vaiheet omia taskujaankin paremmin tunteva Uotila kertoo, että entinen uhrilehto ei niskoittelematta taipunut kansakoulun pihamaaksi.
– Myttäälän koulun ensimmäiset oppilaat ovat muistelleet, miten täytettyjen lähteiden kohtiin nousi vettä, ja miten opettaja varoitti tiukasti heitä menemästä niihin paikkoihin. Luultavasti ne olivat vielä 1930-luvun alussa niin upottavia, että olisi ollut vaarallista juosta sinne vaikka karanneen pallon perään, hän arvelee.
Lähteet eivät ole luovuttaneet vieläkään kokonaan. Sanotaan, että tietyissä paikoissa Myttäälän koulun pihapiirissä on erityisen kylmiä kohtia, joissa maaperä on kostea ja henkii helteellä ilmaan helpottavaa viileyttä.
Raiskattu kalmisto
Myttäälän uhripaikkaa on tutkittu myös tieteellisin keinoin. Syksyllä 1947 ylioppilas Aarni Erä-Esko suoritti inventointimatkan Pälkäneelle Muinaistieteellisen Toimikunnan, Museoviraston edeltäjän, stipendiaattina ja kartoitti pitäjän silloin tunnetut kiinteät muinaisjäännökset.
Hän on muun muassa löytänyt koulunpihan maaperästä hiilimuruja, ja niistä sekä tiettyjen
kivien asennosta hän on päätellyt, että paikalla on sijainnut joskus polttokalmisto.
Erä-Esko tuomitsee Myttäälän uhrilehdon kohtelun koulun rakentamisen yhteydessä muinaisjäännöksen raiskaamiseksi.
”Vielä kuitenkin kohoaa pyhän paikan reunasta muutama tuuhea kuusi ja lehtevä pihlaja sekä pahoin karsittu uhrimänty, jotka kaikki ovat ärsyttämässä ja kuohuttamassa seudun kansakoulutarkastajan leppymätöntä vihaa uhrilehtoa kohtaan…” Erä-Esko kirjoittaa.
Hän jätti koululle kiellon loppujen puiden kaatamisesta ja pelasti ilmeisesti siten uhrimännyn ja muut puut sillä kertaa.
