Pieni tyttö, paljon alle kouluikäinen, katsoo pitkin ratakiskoja, jotka kulkevat aivan oman kodin vierestä. Hän ei vielä ymmärrä, minne niitä pitkin pääsee, mutta käsittää sen verran, että hyvin kauas.

Tyttö tahtoo mennä kauas. Koti on turvallinen ja siellä on äiti, joka on välillä kovin kipeä, mutta silti maailman tärkein äiti. Mutta tyttö tietää joka tapauksessa tahtovansa kauas. Ja lopulta, vuosien jälkeen hänelle selviää, minne.

Leena Niemi julkaisi viime talvena ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa, dokumenttiromaanin Työ ja tunteet, jonka tarina kertoo Aitoon kangaspainosta ja siellä yksittäisen työntekijän kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta. Laajemmin romaani kertoo suomalaisesta pienteollisuudesta ja yrittäjyyden haasteista 1960- ja 1970-lukujen nopeatahtisessa murrosvaiheessa.

Työ ja tunteet -romaanin päähenkilö Marja on minäkertoja ja päähenkilö myös uudessa romaanissa Menneisyys ei jätä rauhaan. Kirjan alussa hän on pieni tyttö rautatien varrelta.

– Ensimmäinen kirja oli viipale Marjan elämästä, se sisältyy tähän toiseen, joka kertoo elämäntarinan laajasti alusta alkaen. Kirjoitin näitä kahta teosta rinnakkain ja limittäin toistensa kanssa, joten ne valmistuivat melkein yhtä aikaa, Leena Niemi kertoo.

Hän on aikaisemmin julkaissut tietokirjallisuutta omalla nimellään, sen sijaan kaunokirjalliset teokset on kirjoitettu taiteilijanimellä Maria Huhta.

– Aloin käyttää kaunokirjallisissa teoksissa taiteilijanimeä, koska Leena Niemiä on niin paljon, hän perustelee.

Leena Niemi on saanut Valtioneuvostolta oikeuden käyttää uusimmassa ja seuraavassa vielä keskeneräisessä romaanissaan Suomi 100 -tunnusta.

 

Tunteet tarvitsivat sanansa

Leena Niemi valitsi tyylilajikseen dokumenttiromaanin, koska hänestä tuntui, että hän ei saanut kaikkea sanottavaansa esiin

asiatekstissä.

– Minulla on jostakin syystä kova tarve saada paperille kaikki, mitä olen tuntenut, ja mitä huomaan toisten ihmisten tuntevan. Tietokirjallisuus ei lajina vastaa siihen tarpeeseen, hän selittää ja jatkaa:

– Olen pitkään ollut kiinnostunut Norjan pohjoisrannikon ja Suomen historiasta, ja tarvitsin välineen, jolla voin kuvata sitä riittävän ihmisläheisesti. Siksi aloin kirjoittaa romaania, joka on osaksi mutta ei suoraan omaelämäkerrallinen, ja jossa voin hyödyntää monilla Jäämeren rannoille suuntautuneilla matkoilla tekemiäni muistiinpanoja.

Menneisyys ei jätä rauhaan on kasvutarina, joka kuvaa pienessä maaseutukylässä varttuvan tytön kehitystä taaperoikäisestä koulutetuksi aikuiseksi naiseksi ja perheenäidiksi.

Yksilön ympärille kietoutuu Suomen kasvutarina sodan kurittamasta maatalousmaasta kehittyväksi teollisuusmaaksi, kunnes lopulta molemmat tarinat kietoutuvat Suomen ja koko pohjoisen seudun muinaisuudesta kohoavaan karuun ja komeaan tarinaan, jonka vain ihmisen oma toiminta uhkaa latistaa.

Mutta huimina ajatuskulkuina rakentuvan historian kaaren toinen pää johtaa päähenkilön, Marjan takaisin hänen omaan tarinaansa. Marjan isä oli yksi niistä lukemattomista suomalaisista miehistä, jotka kaatuivat ennen kuin ehtivät nähdä vastasyntynyttä lastaan. Mutta jotain oli jäänyt selviämättä, jostain puuttui pala, jota Marja epämääräisesti tiesi aina etsivänsä.

 

Viikinkisormin kirjoitettua

Leena Niemi osaa kirjoittaa puhdasta ja vaivattoman tuntuista kieltä, joka imee lukijan nopeasti mukaansa.  Yli 400-sivuinen teos ei tunnu pitkältä, kun kieli kuljettaa tarinaa miellyttävästi eteenpäin.

Alkulukujen ajankuva 1940- ja 1950-lukujen kouluelämästä ja koulun arvomaailmasta on erityisen mielenkiintoinen. Siinä sivutaan jälleen myös ensimmäisessä romaanissa käsiteltyä vallankäytön teemaa.

Niemi kirjoitti kirjansa nopeana intensiivisenä prosessina pitkien talvikuukausien aikana. Kesäisin se ei olisi yhtä helppoa, koska hän viettää kesänsä mökillä Saarikylissä yhdessä miehensä kanssa.

– Siellä voin noudattaa parhaiten sellaista elämäntapaa, jota olen aina eniten arvostanut: yksinkertaista, luonnonläheistä ja turhasta tavarasta vapaata. Sellainen oli lapsuutenikin – olosuhteiden pakosta, koska sodan jälkeen elettiin pitkään niukkuuden aikaa, jolloin esimerkiksi itse kasvatettu ruoka oli välttämättömyys, hän kertoo.

Sen sijaan talvet kaupunkiasunnossa Tampereella Niemi omistaa kirjoittamiselle ja historian tutkimiselle. Pohjois-Norjan luonto ja Jäämeren henki eivät jätä häntä sen enempää kuin hänen romaaniensa Marjaakaan. Maailman pohjoisimmalla merellä on häneen miltei vastustamaton vetovoima.

Jo lapsen hän kaipasi aina vettä eikä pelännyt heittäytyä uimaan jäiden sekaan. Romaanissa taas kuvataan Marjaa, jolle paluumatkat pohjoisesta ovat aina nihkeän tuskaisia. Marjasta tuntuu, että hänen ajatuksensakin tarvitsevat kirkastuakseen suolaisen kylmän merituulen kosketusta.

– Vanha uskomus kertoo, että ihmisillä, jotka eivät saa pikkusormeaan suoraksi, on suonissaan viikinkiverta. Ehkä siinä on selitys, Leena Niemi nauraa, ja näyttää omaa pikkusormeaan, jonka keskinivel on ollut syntymästä asti koukussa.

Kuvia pohjoisten vesien ääreltä

Pälkäneen pääkirjaston syyskuun näyttelynä on laaja valikoima Leena Niemen valokuvia hänen perheensä lukuisilta matkoilta Jäämerelle ja muualle Pohjois-Lappiin.

Valokuvanäyttely kertoo kokeneen tutkimusretkeläisen matkustelusta hänen rakkaimmissa maisemissaan, mutta se kuvaa myös Menneisyys ei jätä rauhaan -romaanin teemoja: hämäläisessä pikkukylässä kasvaneen tytön tuntemaa outoa vetoa pohjoiseen kohti maailman kylmintä merta, ja toisaalta kohti menneisyyttä, sotaa ja isän viimeisiä hetkiä.

Niemi on harrastanut valokuvausta nuoresta asti.

– Meillä oli jo 1960-luvulla laatikkokamera, jolla kuvasin. Maisemakuvaus alkoi

aivan puhtaasti siitä, että olin maisemista niin innostunut, että tarvitsin välttämättä kuvia niistä. Halusin tallentaa sitä kauneutta, jota näimme, sen verran kuin se on kameralla mahdollista, hän kertoo.

Avarat pohjoisen maisemakuvat näyttävät hänen mielestään tauluina paremmilta kuin pelkkinä kuvina. Näyttely kertoo enemmän kuin albumi, vaikka kuvat ovat samat.

Pohjois-Norjan rannikolla on kahdet kasvot. Karun luonnonkauneuden rinnalla näkyy ihmisen kolkko kädenjälki, josta myös on kuvia näyttelyssä.

Koko pohjoinen ranta oli toisen maailmansodan aikana linnoitettu, koska Hitler varautui idästä tulevaan hyökkäykseen. Vankkatekoiset bunkkerit ja hylätty sotakalusto jäivät rauhanteon jälkeen niille sijoille, joille ne oli aikanaan asetettu odottamaan taistelua, jota ei koskaan tullut. Niistä muodostui ruma vihan arpi pohjoisen rannikon koskemattomaan luontoon.

– Sota tulee siellä vastaan pysäyttävän todellisena, kun kaikki on niin pitkään ollut koskemattomana paikallaan. Se on kuin toinen maailma, Niemi kuvailee.

Maanantaina 19. syyskuuta kello 13 alkaen Leena Niemi on itse paikalla esittelemässä näyttelyä, ja myös Menneisyys ei jätä rauhaan -teosta on silloin myynnissä.

Matkalla Jäämerelle ja sodan jäljille -näyttely on nähtävänä pääkirjasto Arkin näyttelytilassa syyskuun loppuun asti.