Kun ecuadorilainen Valentina Escobar ja argentiinalainen Camila aleida Rocha saapuivat kesän lopulla Suomeen, kiinnittivät he ensimmäisenä huomionsa suomalaiseen ruokavalioon.
– Ruisleipä! En tajunnut sitä yhtään. Se jäi kurkkuun kiinni, eikä mennyt alas vaikka kuinka pureskeli. Ajattelin, että kuolen tähän, Rocha sanoo ja elehtii kuin olisi aivan kohta tukehtumassa.
Escobar on samoilla linjoilla.
– Kotimaassani syön sellaista vaaleaa, pilvenpehmeää leipää. Se sulaa kielelle, hän toteaa ja kaiho täyttää silmät.
– Ja peruna. Täällä syödään paljon perunaa. Perunaa perunaa perunaa, molemmat toistavat.
Mutta pian tytöt tottuivat suomalaiseen ruokaa. Ruisleipä menee jo hyvin alas, ja mustamakkarasta tuli molempien herkkua.
Tosin elintarvikkeiden runsaat pakkaukset ihmetyttävät molempia.
– Meillä lihat ja leipomotuotteet ovat vitriineissä ilman mitään pakettia. Niitä on mukava ostaa sillä tavalla, ja onhan se ekologisempaakin, Rocha toteaa.
Suomen makeiden herkkujen valikoiman runsaus sen sijaan saa molemmilta hehkutusta.
– Suklaa. Oh my god! Se on jotain niin taivaallista. Ja keksit! Se on varma, että palaan täältä pullukkana kotiin, Escobar toteaa.
Maiseman harmautta
17-vuotias Escobar ja 15-vuotias Rocha asuvat isäntäperheissä Onkkaalassa, ja opiskelevat Pälkäneen lukiossa. Suomen kieltä kumpikaan ei vielä osaa, joten opiskeltaviksi aineiksi valikoitui matematiikkaa, liikuntaa, englantia, musiikkia ja kuvaamataitoa.
Takaisin kotimaihinsa he palaavat loppukeväällä. Escobarin mukaan tämä on sääli, sillä hän olisi halunnut nähdä Suomen yöttömän yön ja kesäkuun valon runsauden.
– Ja lumesta haaveilen joka päivä. Haluan todella kokea sen. Lumen vaaleuden, valon, koska onhan täällä nyt aika pimeää, Escobar sanoo ja katsoo ikkunan lävitse harmaata taivasta.
Kerron, että Suomessa jopa 40 prosenttia kärsii kaamosoireista, ja prosentti niin kutsutusta kaamosmasennuksesta, jonka vuoksi he hakeutuvat hoitoon.
Tytöt näyttävät silminnähden säikähtäneiltä – tai sitten vain ylitulkitsen heidän lämpimien maiden ihmisille tyypillistä eläväistä elekieltään.
– Senkö takia minä nukun niin paljon? Rocha kysyy.
– Onkohan minulle nyt tulossa sellainen masennus? hän sanoo, ja hymyilee sitten perään.
Talviuintia jäätävässä vedessä
Escobar sanoo toisaalta nauttivansa uudenlaisesta vuodenajasta. Itse asiassa hän käy kahdesti viikossa isäntäperheensä äidin kanssa uimassa ja saunomassa, eikä säikähdä jäisen kylmää vettä. Päinvastoin: Escobarin mukaan kylmässä vedessä uimisen jälkeen olo on koko loppupäivän äärimmäisen rentoutunut.
– Vaikka kyllähän meilläkin on vuodenajat Ecuadorissa. Ja talvella on melko kylmä.
– Kylmä? Siis teillä kylmä Ecuadorissa? Rocha kysyy epäillen.
Escobar nyökyttelee pyörein silmin ja kertoo, että talvisin lämpömittari saattaa hänen kotikaupungissaan Ibarrassa laskea ”jopa” +17 asteeseen.
Rocha purskahtaa nauruun. Vaikkei hänenkään kotikaupungissaan Buenos Airesissa juuri jääpuikkoja nähdä.
Jouluna ollaan yhdessä
Rocha ja Escobar eivät vieraile lainkaan kotimaissaan vaihto-oppilasaikanaan. Molemmat pohtivat, että erityisesti joulun tienoilla tulee varmasti ikävöityä kotimaata ja läheisiä ihmisiä. Kuten Suomessa, myös Argentiinassa ja Ecuadorissa joulu on yhdessäolon aikaa.
Tosin Rocha ja Escobar ovat tottuneet siihen, että joulua vietetään vain parin päivän ajan, ja pukki tuo lahjat lainkaan itse ilmestymättä taloihin.
– Täällä joulu alkaa lokakuussa! Siis täällä on joulu jo nyt! Escobar huudahtaa.
Joulusta suomalaiset korostavat Rochan mukaan sitä, että silloin täällä syödään paljon.
Suomalaisista puheen ollen, Rocha ja Escobar kuvailevat kansaamme tuttuun tapaan. Heidän suistaan tulee sellaisia adjektiiveja kuin hiljainen, varautunut ja hillitty.
– Mutta mukavia te olette kyllä. Tulen oikein hyvin toimeen kaikkien lukion tyttöjen kanssa. He ovat todella mukavia, ja puheliaitakin, Escobar sanoo.
Tyttöjen? Siis miten niin vain tyttöjen?
– No, pojatkin ovat varmasti oikein mukavia, mutta en ole oikein päässyt heidän juttusilleen. Koulun käytävillä vastaan tullessa he vain nostavat pikkuisen leukaa. Paitsi erään kerran yksi tervehti minua nostamalla käden pystyyn, ja olin ihan että vau, Escobar hymyilee.
Mutta mikä alun perin toi tytöt juuri Suomeen ja mitä he tiesivät maasta?
– En tiennyt mitään. En yhtään mitään. Juuri siksi tänne halusin. Toinen syy oli se, että kuulin paljon kehuja Suomen koulutuspolitiikasta. Että koulutuksen taso on täällä todella korkea. Ja niinhän se onkin, Escobar toteaa.
