Onni Paija istuu viihtyisän omakotitalonsa keittiössä kynttelikön valossa ja hymyilee rauhallisesti. On mukava ajatus, että joulu tulee pian. Sellainen perinteinen suomalainen, yhteinen joulu Kirsti-vaimon kanssa, hän sanoo.
Neliraajahalvautunut pyörätuoliin sidottu mies ei tee paljon jouluvalmistuksia, mutta hänessä itsessään on jotain sellaista, joka kuuluu jouluun.
Paija on nyt 75-vuotias, ja viimeiseen kahteentoista vuoteen hän ei ole kävellyt askeltakaan. Hän voi kohottaa käsivarsiaan sen verran, että nyrkit yltävät pään tasalle. Sormet eivät liiku, mutta ranteita vahvistavat tuet auttavan sen verran, että hän voi kelata pyörätuolilla ja ajaa sähkömopoa.
– Se on iso lahja, kun pääsen itse liikkumaan, hän huomauttaa.
Kuulostaa hullulta väittää, että se jouluinen hänessä olisi onni, mutta niin se silti on. Onni Paija on menettänyt onnen riittävän monta kertaa tietääkseen, miten pienestä se on kiinni.
Kuopus
Onni Paija on juuriltaan karjalainen.
Viisilapsinen evakkoperhe oli tullut talvisodan jaloista Kivennavalta ja asettunut Pappilanlahdelle Onkkaalan kupeeseen, paikkaan, joka nykyään tunnetaan Paijanmäkenä.
Joukko oli päässyt asettumaan uuteen kotiin ja sisarussarjaan odotettiin jatkoksi kaksosia, kun isälle, Väinö Paijalle tuli kesäkuussa 1941 uusi lähtö rintamalle. Äidin ei auttanut muu kuin yrittää selviytyä katraansa kanssa.
Syyskuussa jatkosodan hyökkäysvaiheen ollessa vielä täydessä käynnissä Paijan perheen kuudennen ja seitsemännen lapsen oli määrä tulla maailmaan. Ensimmäinen kaksosista, Veikko, syntyi tavallisesti, mutta jälkimmäisen synnyttäminen ei onnistunut, vaikka sitä yritettiin vauhdittaa äitiä kävelyttämällä.
– Minä olin väärin päin kohdussa. Sen takia kotona ei voitu tehdä mitään, Onni Paija sanoo.
Lopulta synnyttäjää oli lähdettävä viemään sairaalaan. Kymmenvuotias isoveli juoksi hakemaan hevosta naapurista, niin että saatiin kyyti vanhan Luopioisten tien varteen, mistä apuun hälytetty Roholan linja-auto kuljetti potilaan Tampereelle. Sairaalassa vauva saatiin vihdoin autettua maailmaan, vaikkakin kaksosveljille tuli eri syntymäpäivät.
Onni-vauva selvisi pitkästä synnytyksestä mutta äiti ei – hän menehtyi 12 päivää nuorimmaisensa syntymän jälkeen. Kukaan ei tiedä, mikä orvon sisarussarjan kohtaloksi olisi tullut, ellei äidin sisar olisi tullut hoitamaan viittä vanhempaa sisarusta kotiin.
Pelastus ja uusi pelastus
Vastasyntyneet kaksoset lähetettiin lastenkotiin, missä ruuasta oli jatkuva puute ja olot kaikin puolin kurjat. Veljekset eivät esimerkiksi oppineet kävelemään.
– Pikkulapsia pidettiin siellä semmoisissa ahtaissa karsinoissa, että eivät teloisi itseään. Mutta kun ei päässyt liikkumaan, ei oppinut käyttämään jalkojaan, Onni Paija kertoo.
Kaksoset olivat jo hyvän matkaa kolmannella vuodella, kun elämään tuli onnellinen käänne. Heidän isänsä oli solminut avioliiton äidin siskon Liljan kanssa, josta oli jo sitä ennen tullut sisarusten sijaisäiti, ja kuopukset haettiin kotiin toisten joukkoon.
– Sen minä kyllä muistan! Me oltiin kuin villit varsat, kun päästiin liikkumaan vapaasti. Ryömittiin lattialla, kun ei osattu kävellä, Paija kertoo.
Hän liikuttuu yhä puhuessaan äitinsä sisaresta.
– Hän pelasti meidät lastenkodista ja ties mistä. En tiedä, miten minun olisi käynyt, jos olisin sinne jäänyt. Mutta me saatiin hänestä uusi äiti. Aikanaan hänet sitten palkittiinkin presidentin äitienpäiväkunniamerkillä, Onni Paija kertoo.
Pikku Onni ei päässyt koettelemuksistaan vieläkään. Yhtenä kuumana kesäpäivänä ollessaan kolmivuotias hän juoksi kanan perässä talliin, jonka ovet oli jätetty auki. Hevonen potkaisi Onnia suoraan päähän, niin että kalloluuhun jäi pysyvästi kavion jälki.
Paija hymähtää, että hän käväisi kuoleman portilla monta kertaa jo ennen kuin ehti täyttää neljä vuotta. Hevosen potku olisi voinut murskata hennon pikkumiehen pään, mutta ei hän edes menettänyt tajuntaansa.
– Isä vei minut vain pyörän tarakalla kunnanlääkärille ja siellä ommeltiin. Ei käytetty sairaalassa, Paija muistelee.
Yksitoista sisarusta
Elanto oli tiukassa kotonakin, sillä perheeseen syntyi vielä neljä sisarusta lisää. Pikkupojat keräsivät syksyisin pyykkikorikaupalla puolukoita – sillä tavoin hankittiin vaate- ja kenkärahaa. Vanhemmat ahersivat minkä jaksoivat, ja lasten piti oppia töille heti kun kykenivät.
Mutta elämässä oli jotain enemmän: siinä oli onnea. Onni Paijan kasvoilla käy hymy joka kerta, kun hän puhuu lapsuusvuosistaan. Kiireisessä arjessaan vanhemmat rakastivat ja huolehtivat, ja he opettivat taitoja, jotka ovat auttaneet läpi elämän.
– Kerran juuri siellä puolukkametsässä me eksyimme ja hätäännyimme kamalasti, että miten osataan kotiin. Sen jälkeen isä opetti meille sellaiset konstit, joiden avulla metsästä aina löytää pois, ja ne ovat pitäneet. Kerran autoin vaimoni Kirstin kotiin, kun hän oli eksynyt marjametsään Aivujärven maastoon. Sanoin vain puhelimessa, mitä merkkejä pitää seurata. Ei siinä muuta tarvittu kuin ne isän opit, Paija kertoo.
Onni Paijan lapsuudessa 1940-luvun loppupuolella oli paha pula-aika. Joulunvieton järjestäminen pienellekin perheelle oli niissä oloissa vaativaa saati sitten 11-lapsiselle – mutta Paijat onnistuivat tärkeimmässä. Kun Onni Paijalta kysyy, mikä lapsuusjouluissa oli parasta, hän vastaa: se jännitys!
Joulusauna ja kuusen koristelu ja kaikki muu sai ylimääräisen sadunhohteen siitä, että illalla tapahtuu jotain… Lahjat olivat vaatimattomia tietenkin, mutta se oli sivuseikka, kun odotuksen riemua riitti kaikille.
– Yhtään joulua ei mennyt, ettei saatu jotain, Paija sanoo.
Melkein huippu-urheilija
Koulun jälkeen Onni Paija teki jonkin aikaa maa- ja metsätöitä. 22-vuotiaana hän muutti tehdastyöhön Tampereelle, mutta maalaispojan veri veti häntä takaisin Pälkäneveden rantaan, tuttuihin metsiin ja kalavesille.
Niinpä hän rupesi rakentamaan itselleen mökkiä kiviseen rantaan, vaikka oli melkein poikanen vielä. Sitten oli aina paikka maalla odottamassa. Mutta kovaa työtä se oli ja vaati paljon ylimääräistä ponnistelua. Talvella piti yöt lapioida lunta, että sai rahaa rakentamiseen.
Tampereella sen sijaan kiinnosti urheilu.
Liityin Tampereen Pyrintöön ja rupesin harrastamaan juoksua tosissani, kun olin siitä aina tykännyt. Keskimatkoja minä enimmäkseen juoksin, viittä ja kymmentä kilometriä. Pohjakunnon sain sieltä mökkityömaalta, hän naureskelee.
Pyrintöä edustanut olympiatason kilpajuoksija Pentti Siltaloppi tarjoutui kerran Paijalle valmentajaksi. Hän näki nuoressa miehessä sekä lahjakkuutta että intoa siinä määrin, että se riittäisi huipulle asti.
– Mutta kun oli se mökin rakennus kesken, niin en minä uskaltanut ruveta pelkästään treenaamaan. Siinä vaihdoin kilpaurheilijan uran mökkiin, Paija muistelee.
Eikä hän kilpaurheilusta niin paljon välittänytkään, kuin itsensä voittamisesta. Juoksu, hiihto ja myöhemmin tanhu, jota hän harrasti Tampereen Työväenopistossa, olivat hänelle tärkeitä vammautumiseen asti.
Putoaminen
Loppu tuli parissa sekunnissa keväisenä iltana vuonna 2004.
Huhtikuun 19. päivän iltana Onni Paija oli käynyt laskemassa verkot veljensä kanssa. Hänen tarkoituksensa oli jäädä yksin mökilleen Pälkäneveden rantaan yöksi; veli lähti kun verkot olivat vedessä.
Polunvarressa oli koivun oksaan kiinnitettynä ämpäri, johon oli juoksutettu mahlaa. Paija nousi tikkaille ottaakseen ämpärin pois ohi mennessään ja putosi. Hän päätyi maahan niskoilleen ja pää retkahti ojaan.
Seuraavaksi hän tajusi, että jalat eivät liikkuneet.
Onneksi elettiin jo kännykkäaikaa, ja matkapuhelin oli taskussa.
– Minulla toimivat kädet silloin vielä. Ne lakkasivat toimimasta vasta leikkauksen jälkeen, hän selittää.
Hän pystyi hälyttämään apua ja pääsi sairaalaan. Murtuneita nikamia koetettiin saada niskaa venyttämällä paikoilleen, mutta se ei auttanut. Leikkaus epäonnistui: käsistä lähti liikuntakyky melkein kokonaan.
Paijalle selvisi, että jos hän ylipäätään jäisi henkiin, hän eläisi loppuikänsä neliraajahalvautuneena. Hän ei juoksisi enää koskaan, ei hiihtäisi, kalastaisi, metsästäisi eikä rakentaisi omilla käsillään.
– Olin ollut valmistautumassa seniorien puolimaratoniin silloin, Onni Paija sanoo hiljaa.
Eräs sairaalan lääkäri kysyi Paijan kuullen toiselta, millaiset mahdollisuudet tällä potilaalla on selviytyä.
– Se on kuin märkä rätti, hänestä ei tule mitään, lääkäri sanoi tylysti.
Nekin sanat oli pakko kuulla ja niellä, kun ei muutakaan voinut. Onneksi Paija kohtasi Pikonlinnassa naislääkärin, joka sanoi:
– Muista, Onni, sinä et jää laitoksiin makaamaan! Sinä rupeat vielä rakentamaan omakotitaloa itsellesi.
Kumma kyllä niin kävikin.
Takaisin kotiin
Onni Paija myöntää, että hänen koettelemuksistaan olisi ollut jo monelle jakaa. Että katkeraa se on ollut, mitä muutakaan. Monta kertaa on tullut kysyttyä, miksi minä.
Mutta on ollut toinenkin puoli. Kerran toisensa jälkeen hänelle on tullut pelastaja. Oli naapurin hevonen ja Roholan linja-auto kyydiksi Tampereelle, että pääsi syntymään; oli Lilja, joka pelasti lastenkodista, oli isä, joka kuuli tallista pikkupojan itkun ja vei lääkäriin, oli puhelin taskussa, ettei jäänyt huhtikuisena yönä halvaantuneena polunvarteen makaamaan.
Ja oli nykyinen vaimo Kirsti, jonka kanssa avioliitto ja koti olivat jo suunniteltuina ennen onnettomuutta.
Onni Paijan ensimmäinen vaimo oli kuollut jo 1980-luvulla, ja onnettomuus toi kaiken muun lisäksi tuskan siitä, että Kirsti joutuisi menettämään kaiken. Mutta kaikesta tehtiin totta, vaikka eri tavoin kuin oli ajateltu.
– Meidät vihittiin sairaalan hiljaisessa huoneessa, siinä missä tavallisesti vainajat hyvästellään. Kuoleman pelossa vihittiin, sillä en minä silloin tiennyt, miten käy, Onni Paija kertoo.
Sairaaloiden jälkeen hän joutui viettämään pitkän aikaa palvelutalossa, mutta siellä jo suunniteltiin täyttä päätä taloa Paavolanharjuun.
– Vanha taloni piti myydä, kun minä en olisi voinut tulla siellä pyörätuolin kanssa toimeen. Tämä nykyinen suunniteltiin alusta saakka sellaiseksi, että pääsen liikkumaan talossa ja pihassa, Onni Paija kertoo.
Samalla kasvoi uusi usko elämään. Paija ei ollut vain potilas vaan tuore aviomies jolla oli rakenteilla omakotitalo.
Omassa talossa on asuttu nyt 12 vuotta.
– Kyllä kannatti, Onni Paija huokaa.
Hyväntekijä
Paavolanharjussa luonto on lähellä. Metsä on aivan tuntumassa, lintuja voi tarkkailla kaikessa rauhassa vaikka ikkunasta.
Pihastaan Paija pääsee sähkömopolla helposti tielle ja huristelee saman tien kirkolle asti.
Hän kertoo, että aluksi tuntui vaikealta lähteä kylälle tuttujen pariin.
– Kyllä jännitti, että mitä sanotaan.
Mutta ei sanottu mitään ihmeellistä. Ystävät ottivat vastaan niin kuin ennenkin.
Pidetty, ystävällinen, avoin Onni on aina yhtä tervetullut seuraan, ja vammautuminen on tuonut uusiakin ystäviä. Paija huristelee usein sähkömopollaan Harjutuuleen juttelemaan palvelukeskuksen asukkaiden kanssa. Siten voi tehdä hyvää ilman käsiä ja jalkoja.
– Lehdessä luki, että siellä kaivataan seuraa. Ja kävisin minä muutenkin tuttuja katsomassa, hän selittää.
Paija muistuttaa, että koskaan ei saa menettää toivoa. Hän arvelee, että positiivinen elämänasenne on pelastanut hänet itsensä. Ja lapsena opittu sitkeys, se että työtä tehdään hellittämättä. Hän on pitänyt kiinni siitä kuntoutusohjelmassaan ja onnistunut niin hyvin kuin voi toivoa.
Ja on siinä ollut vielä jotain muuta mukana.
– Ei tätä muuten voi ymmärtää, kuin että korkeammat voimat ovat minut jatkuvasti pelastaneet, hän sanoo.
