Pälkäneen nuoriso- ja kulttuurisihteeri Kaija Turunen järjesti tänä kesänä viimeisen kerran Laitikkalan Kirjateltta -tapahtuman. Mieli on hieman haikea, muttei surullinen.
– Olen jäämässä eläkkeelle, mutta se ei estä minua jatkossa ilmestymässä teltalle kuulijana. Ja varmasti ilmestynkin, Turunen naurahtaa.
14 vuotta sitten ensimmäisen kerran järjestetty tapahtuma on Turuselle rakas.
– Mieleen on jäänyt ihania muistoja. Esimerkiksi Mari Mörön omakohtaiset tarinat puutarhanhoidosta, Martti Häikiön häikäisevä luento elämäkerroista ja Tapani Baggen kerronta rikosromaaneista tekivät vaikutuksen. Bagge avasi mielenkiintoisesti rikollisen ihmisen mielenmaisemaa, sitä, minkälaiset psykologiset tapahtumat johdattavan niin kutsutun ”tavallisen ihmisen” rikoksen pariin.
Montaa muutakin tapahtumaa Turunen on järjestänyt viimeistä kertaa. Kuten esimerkiksi veteraani- ja itsenäisyyspäivän juhlia.
Mutta niitä Turunen ei kuulemma tule kaipaamaan.
– Ollakseni rehellinen, noita tapahtumia olen vuosien varrella järjestänyt kyllästymiseen asti. Sinänsä niissä ei ole mitään vikaa, mutta vuotuisan juhlan puhujan, ohjelman ja uusien tulokulmien ideointi on kyllä ollut haastavaa.
Sarjiksia ja korkeakirjallisuutta
Virallisesti Turunen jää eläkkeelle joulukuussa. Kertyneiden lomaviikkojen vuoksi virallisia työpäiviä on kuitenkin jäljellä vain muutama. Ne Turunen käyttää Luopioisten historiatoimikunnan kokouksiin.
Mutta kuka on tämä nainen, jonka on vuosien varrella tavannut lähes jokaisessa Pälkäneellä järjestetyssä kulttuuritapahtumassa? Entä mikä on tuonut Turusen alun perin kulttuurin ja liikunnan pariin, ja miksi hän pitää näitä elämän osa-alueita niin tärkeinä ihmiselle?
Turusta naurattaa, kun hän muistelee erästä joulua, jolloin hän osti teini-ikäiselle Tatu-pojalleen (tuolloin häntä kutsuttiin Leeviksi) lahjaksi Anton Tsehovin novellikokoelman.
– Olin huolissani, kun poika luki paljon sarjakuvia. Ajattelin, että kyllä hänet on korkeakirjallisuuden pariin saatava. Mutta Tatupa pettyi ihan kauheasti. Sen koommin en ole hänelle korkeakirjallisuutta väkisin tyrkyttänyt.
Turunen uskoo, että kotioloilla on jonkin suuruinen merkitys lasten kulttuuri- ja taidekiinnostukseen. Mutta vielä enemmän hän luottaa siihen, että lapsi itse löytää nämä alueet sitten, kun aika on kypsä.
– Ja parempihan se on että lukee edes jotakin, vaikka sitten niitä sarjakuvia. Lasten mielikuvitusta voi myös ruokkia lukemalla heille tai kertomalla tarinoita. Mieheni Johannes oli kova sepittämään kaikenlaisia jännittäviä kertomuksia, joita lapset korva tarkkana kuuntelivat.
Kuka tarvitsee taidetta?
Seuraa suuri kysymys: mihin kulttuuria ja taidetta Turusen mukaan sitten oikein tarvitaan? Miksi esimerkiksi romaanien lukeminen on tärkeää?
– Tarinoiden kautta ihminen pääsee heittäytymään jonkun muun nahkoihin, kokemaan hänen tunteitaan ja ajattelemaan hänen ajatuksiaan. Minusta on hyvä hypätä välillä oman elämänpiirin ulkopuolelle. Taiteen kautta ihminen oppii parhaimmillaan empatiaa ja toisen huomioon ottamista.
Omaa elämäänsä ilman kulttuuria ja siihen liittyviä elämyksiä Turunen ei edes osaisi kuvitella.
– En minä osaa sitä edes lähteä kuvittelemaan. Se olisi ihan ihmeellistä, jos joutuisin elämään ilman kirjoja ja taidenäyttelyitä ja muita tapahtumia.
Entinen kilpaurheilija
Kaija Turunen urheili tosissaan ennen kuin kulttuuri tuli ja nappasi suuren osan hänen elämästään. Turusen meriitteihin kuuluu muun muassa 1960-luvulla napattu SM-kulta 80 metrin aidoissa (LUM, Lappeenrannan Urheilu Miesten nimissä) sekä silloisen Luopioisten Lujan viestijoukkueen 4×400 metrin hopea- ja pronssimitalit 1970-luvun lopulla.
Vuosi 1976 vei Turusen ja hänen miehensä Aitooseen hoitamaan Luopioisten kunnan nuorisosihteerin virkaa. Turunen oli kahdeksan ja puolen kuukauden ajan liikunta- ja raittiussihteerin tehtävissä Sahalahdella, josta hän siirtyi Pälkäneelle.
Niistä töistä hän jää myös virallisesti eläkkeelle, vaikka onkin viime vuodet hoitanut kulttuurisihteerin ja vs. kansalaisopiston rehtorin tehtäviä viime vuoden loppuun saakka asti sekä tämän vuoden alusta lähtien Valkeakoski-opiston Pälkäneen osastonjohtajan tehtäviä.
Vuodet eivät ole juuri muuttaneet työnkuvaa lukuun ottamatta sitä, että muutama vuosi sitten nuorisotyö jäi pois työnkuvasta.
– Minulla on paljon hyviä muistoja nuorisotyön tekemisestä. Esimerkiksi 80-luvulla teimme paljon Euroopan matkoja nuorten kanssa. Kävimme muun muassa Puolassa, Hollannissa, Ranskassa, Unkarissa, Tsekkoslovakiassa ja vaikka missä. Ne olivat kivoja reissuja. En esimerkiksi koskaan törmännyt siihen, että nuoret olisivat lätränneet alkoholin kanssa. 1991 jälkeen Viron itsenäistyttyä teimme lukuisia matkoja ja pidimme leirejä Viron Pilitstveressä seurakunnan nuorisotyön kanssa.
Paljon yhteistyötä
Pälkäneelläkin riitti puuhaa. Kun muut olivat lomilla, vietti Turunen aikansa leireillä nuorten kanssa.
– Tämän työn tekeminen vaatii paljon yhteistyökumppaneita. Esimerkiksi Petri Ketola, Pälkäneen seurakunta ja eritoten Paula Eloranta, Pälkäneen kirjasto ja Mikkolan Navetta ovat tahoja, joiden kanssa olen ollut paljon tekemisissä. Yhteistyötä olen tehnyt myös monien muiden tahojen kanssa, kuten Pälkäne-Seuran ja kylien kanssa. Olen myös iloinnut Luopioisten Marttojen runopiiristä ja Sappeen ja Laitikkalan aktiiveista.
Turunen kiittelee Pälkäneen pääkirjastoa, joka on muun muassa kaukolainannut kirjat Turusen vuosia luotsaamaan kirjapiiriin.
– Kirjapiirissä toimiminen ei ole koskaan tuntunut työltä. Piiri on täynnä hauskoja ja älykkäitä ihmisiä. Olenkin onnellinen, että saan ensi vuonna jatkaa kirjapiirin järjestämistä Valkeakoski-opiston alla.
Työhön on kuulunut myös nuoriso- ja kulttuurijärjestöjen tukemista. Lisäksi Turunen vastasi aiemmin Pälkäneen pääkirjaston näyttelytoiminnasta, mikä jäi sittemmin kirjaston omaksi tehtäväksi.
Turusen Tampereen yliopistossa opiskelemat aineet Suomen kirjallisuus, taidehistoria ja matkailu ovatkin osuneet yksi yhteen laajan työnkuvan kanssa.
Tulevaisuus
Mutta millä mielellä Kaija Turunen jää eläkkeelle?
– Iloisella, Turunen vastaa. – Johannes on ollut jo pari vuotta eläkkeellä, ja nyt pääsemme puuhamaan yhdessä kaikenlaista ilman, että olisimme riippuvaisia mistään. Sitä paitsi kulttuuri tulee aina olemaan osa elämääni.Että siinä mielessä arkeni ei juuri muutu.
Kesät pariskunta on viettänyt Vuolijoen mökillään. Nyt heille on noussut myös pieni saunamökki Pohjois-Karjalan avarien vaaramaisemien keskelle.
– Johannes on kova pistämään puutarhaa kuntoon. Minä en sellaisesta niin piittaa. Olen enemmän suurten linjojen ihminen. Puutarhassa teen mieluummin ne ronskimmat hommat, kaadan – tai kaadatan – puut ja poltan roskat. Kai minulla on jonkinlaista pyromaanintaipumusta. Pitääkin olla tarkka, ettei se puoli eläkkeelle jäännin jälkeen ota minusta valtaa, Turunen nauraa.
