Sirkka ja Esko Ahosen punaiseksi maalattu omakotitalo Luopioisten kirkonkylässä reheväkasvuisen puutarhan keskellä toivottaa tulijan tervetulleeksi koko olemuksellaan. Paikka on herttainen ja siisti, äkkiä katsoen tyypillinen hyväkuntoisen ja ahkeran eläkeläispariskunnan koti.
Paitsi ei ihan. Siellä täällä huomaa esineitä, joita jää tuijottamaan. Pieniä puutöitä, nokkelia yksityiskohtia, jollaisia ei näe sisustusliikkeissä. Vähitellen selviää, että useimmat huonekalut, jotka näyttävät antiikkiliikkeestä ostetuilta, ovat Esko Ahosen kotiverstaassaan rakentamia.
Sitten vieraan onkin jo vaikea uskoa silmiään. Kaappikelloja, sohvia, pöytiä, erimuotoisia lasiovisia kaappeja. Biedermeir-tuoli, keinutuoli, kehtoja, leluja, hyllyköitä, puisia aurinkoja.
– Huomasin kerran lehdessä nätin seinäkaapin kuvan ja sanoin Eskolle, että tässä meille on lääkekaapin mallia, teepäs tuollainen, Sirkka Ahonen kertoo.
Ja mies teki.
Ensin viinit, sitten kaapit
Nyt jo 75 ikävuoden korville ehtineet Ahoset elivät työikänsä tavallisen suomalaisperheen tapaan. Mies oli kirvesmies ja vaimo kaupanmyyjä. Oli oma talo Kangasalla, viisi lasta ja työntäyteinen elämä.
Ahoset muuttivat Kangasalta Luopioisiin vuonna 1989, kun Esko Ahonen jäi eläkkeelle. Oman talon paikka löytyi kirkonkylästä.
– Tämä on semmoista eläkeläisten elämää. Rauhallista on, me tykätään asua täällä. Pihan ja talon hoidossa kuluu aikaa ja loppu jää harrastuksille, Sirkka Ahonen selittää.
Koti on lähellä rantaa, mikä on Ahosille erityisen mieluista, he kun käyvät mielellään kalassa ja ravustamassa. Isäntä on itse rakentanut veneen sekä savustuskopin. Ja myös huvimajan, rapujuhliakin ajatellen.
Kalaonnea on jatkunut tähän kesään asti, sitten tuli takapakkia ainakin väliaikaisesti.
– Heti huononi kalansaaliit, kun rupesivat rakentamaan Rajalanniemeä. Siellä kun räjäytellään, maa tärähtelee niin että kalatkin taitaa lähteä karkuun, Esko Ahonen uskoo.
Hän on rakentanut useita puuveneitä elämänsä aikana, ensimmäisen niistä niin nuorena, että äiti suuttui, kun hän lähti sitä kokeilemaan.
– Veneen sai tehdä mutta vesille sillä ei olisi saanut yksin lähteä, Esko Ahonen naureskelee.
Nykyään hän tekee autotalliin sisustetussa verstaassaan sen, mitä milloinkin tarvitaan.
Ahoset valmistavat muun muassa kotiviiniä saadakseen puutarhansa runsaan sadon käytetyksi. Sitten ilmeni, että viinien säilytykseen pitäisi olla kaappi, joten isännän piti tarttua työkaluihin ja rakentaa sellainen.
Mitä mieleen muljahtaa
Ahosten kodin seinät ovat täynnä perheen emännän maalauksia ja piirroksia: maisemia, kukkia ja eläimiä. Useimmissa töissä on voimakkaat
hehkuvat värit.
– Maisemat ovat ehkä helpoimpia, mutta minä maalaan, mitä mieleen muljahtaa, Sirkka Ahonen toteaa.
Kuvataide on kannatellut häntä läpi elämän.
– Siinä hermot lepää ja on mukava tunne, kun saa jonkinnäköistä aikaan. En ole luonteeltani kovin seurallinen, viihdyn hyvin yksin. Ja aina olen piirtänyt, ihan pienestä asti, hän kertoo.
Hän on syntyjään Vehoniemen tyttöjä ja kävi aikanaan Raikun kyläkoulua, missä kannustettiin piirtämään vapaasti ja luovasti. Kansakoulun piirustustunneista jäi siksi mukavat muistot.
– Äiti piti huolen, että minulla riitti kotona paperia – eihän silloin 70 vuotta sitten ollut sellaista lasten piirustuspaperia saatavissa kuin nykyään, mutta oli jotain, ruutuvihkoja ainakin, hän muistelee.
Hän on aina luonut teoksiaan itsenäisesti ilman kursseja ja opistoja.
– Minä teen semmoisia töitä kuin osaan. En tykkää siitä, että joku sanoo, että tee näin äläkä noin, hän selittää napakasti.
Neljän tyttären ja yhden pojan äidillä ei ollut liiemmin aikaa omille harrastuksille siihen aikaan, kun koko katras oli kotona. Eläkepäivinä Sirkka Ahonen on voinut ottaa vahingon takaisin. Hän on tehnyt paljon käsitöitäkin, muun muassa ryijyjä, mutta maalaaminen on sittenkin kiehtovinta.
– Monta kertaa olen maalannut ihan aamuyöhön asti, kun innostun, hän kertoo.
Kauppaaminen ei huvita
Esko Ahonen on vaimonsa tavoin tehnyt käsillään töitä koko ikänsä. Hänen isänsä oli ammatiltaan puuseppä, ja innostunut pikkupoika imi oppia isän verstaalla jo ennen kouluikää.
– Kolmetoistavuotiaana olin jo töissä, isän rakennustyömaalla lautapoikana. Ei nykyään niin nuorena mennä kokopäivätöihin, mutta silloin sodan jälkeen oli työtä kaikille niin paljon kuin jaksoi tehdä. Ja sitä täytyi tehdä, hän muistelee.
Rakennustyömailla kirvesmiehenä hän teki töitä melkein koko työikänsä.
– Kun jouduin ohitusleikkaukseen Keskussairaalaan, puhuin, että on se hyvä, kun tuli tätäkin taloa aikanaan rakennettua, että pääsen hoitoon, hän naureskelee.
Esko Ahonen olisi varmasti elättänyt itsensä ja perheensä pelkästään taiturimaisilla huonekaluillaan ja muilla puutöillään. Ei riitä, että hän pystyy tekemään tyylihuonekaluja pelkän kuvan perusteella, laskemaan mittasuhteet ja piirtämään kaavat. Hän on myös rakentanut itse itselleen työkaluja erilaisiin tarpeisiin, muun muassa veneiden tekoon.
Hän pystyisi varmaankin kouluttamaan taidepuuseppiä pelkillä itse opituilla taidoillaan.
Oman yrityksen perustamista hän ei kuitenkaan koskaan ole harkinnut. Hän haluaa nauttia harrastuksestaan ja antaa siihen kaikkensa.
– Kyllä kai silläkin elänyt olisi, mutta sitten olisi tarvinnut myydä töitä kanssa. Se markkinointipuoli ei minua kiinnosta. Menisi maku koko hommasta jos pitäisi ruveta näitä kauppaamaan, Esko Ahonen sanoo.
