Maatalouden tuotantosuunta muuttui 1800-luvun lopulla. Siihen asti pääpaino oli ollut viljanviljelyssä, mutta 1860-luvun katovuodet korostivat karjatalouden mahdollisuuksia. Kun lisäksi viljatullit lakkautettiin 1864, alkoi maahan virrata halpaa ulkolaista viljaa, joka alensi viljan hintoja 1870-luvulta alkaen. Maataloustuotantoa alettiin suunnata nyt koko maassa karjatalouteen, jonka tuotteille avautuivat markkinat Pietarissa. Kehitys edellytti kuitenkin maitotaloustuotteiden jalostuksen olennaista kohentumista, mikä toi taloihin ensimmäiset separaattorit ja kylille meijerit.
Kehitys on kulkenut tästä lähtien pienemmistä aina suurempiin yksiköihin. Yksi askel kehityksessä oli osuusmeijereiden perustaminen. Kuhmalahden osuusmeijerin alku osui suurimpaan meijerihuumaan vuonna 1905.
Separaattorin keksiminen vauhditti kehitystä
Maitoa ei voitu sellaisenaan kuljettaa pitkiä matkoja. Talvella se jäätyi ja kesällä happani. Aikakauden kuljetus- ja säilytysoloissa ainoa mahdollinen myyntituote oli voi, sillä se säilyi suolattuna melko hyvin. Rautatieyhteyksien valmistuminen Hämeenlinnasta Pietariin mahdollisti voin viennin ja samalla kohotti sen hintaa sekä kasvatti kysyntää Hämeessä 1870-luvulla.
Meijeritoiminnan kehityksen kannalta merkittävää oli separaattorin keksiminen vuonna 1878. Tämä edistysaskel vauhditti myös muutoin maatalouden kehitystä. Karjan ruokintaa voimaperäistettiin, kun maidosta maksettiin myös rasvapitoisuuden eikä vain määrän mukaan. Karjatalouden kehittäminen ei jäänyt pelkästään ruokinnan parantamiseen, vaan myös karjanjalostusta kehitettiin ja karjasuojia parannettiin.
Meijeritalous muodosti tärkeimmän tulonlähteen maatilataloudessa 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Ensimmäinen meijeri Hämeen läänissä oli Nuutajärven kartanoon vuonna 1858 perustettu meijeri.
Muualta saatujen esikuvien mukaisesti ryhdyttiin Kuhmalahdellakin 1880-luvulla perustamaan osto- ja yhteismeijereitä. Mikään näistä meijereistä ei ollut koneellistettu, vaan voin valmistus tapahtui yhtä alkeellisesti kuin kotona. Ainoastaan Vehkapuntarin kylän yhteisrannassa sijainneessa ostomeijerissä oli höyrykone ja separaattori. Tämä toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi meijerin tuhouduttua tulipalossa.
Kylvöheinä sai karjan tuottamaan
Karjan ruokinta oli aiemmin heikkoa, mikä merkitsi vähäistä maidontuotantoa. Karja oli talvet ummessa lypsäen vain kesäisin. Lypsymäärän vaihtelu vuodenaikojen mukaan esti tehokkaan ja järkiperäisen maidon käsittelyn.
Päävaikeutena karjataloudessa olivat riittämättömät rehuvarat. Lisäksi aikaisemmin ruokintaan käytetty luonnonheinä oli ravintoarvoltaan huonoa. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa karjanruokinta muuttui, kun siirryttiin kylvöheinän käyttöön. Viljan viljely muuttui karjatalouden kehityksen ja nousun myötä lähinnä omavaraistaloudeksi.
Sitä, mitä Kuhmalahden lehmät tuottivat 1800-luvun lopulla, on lähes mahdotonta selvittää, koska kirjanpitoa ei tiloilla ollut. Hyvin hoidetuissa maatalousoppilaitoksissa vuoden keskituotos oli tuhannen kilon vaiheilla. Vähitellen tuottavuus nousi ja karjantarkastustoiminnan alainen karja tuotti ennen toista maailmansotaa keskimäärin noin 2 850 kg maitoa vuosittain. Tuotanto jäi useimmilla tiloilla tämän alle.
Kylämeijerit osoittautuivat kannattamattomiksi
Karjamäärien kasvaessa ja tuotannon lisääntyessä kylämeijerit osoittautuivat ennen pitkää epäkäytännöllisiksi ja kannattamattomaksi. Kuhmalahdella lähes joka kylässä oli pieni yksittäisten talollisten tai kyläkunnan yhteisesti omistama meijeri. Perustajilta puuttui usein vaadittava ammattitaito ja tarpeeksi suuri pääoma toiminnan pyörittämiseen. Karjanruokinta oli vielä myös osittain puutteellista, jolloin meijereihin ei voitu lähettää säännöllisesti niin paljon maitoa, että toiminta olisi kannattanut.
Meijereiden toiminta ei tyydyttänyt maidontuottajia, ja niin päädyttiin isomman osuuskunta-periaatteella toimivan meijerin perustamiseen. Vasta osuusmeijerin perustamisen myötä meijeritoiminnasta muodostui tehokkaampaa.
Ensimmäinen osuustoimintalaki saatiin vuonna 1901. Vasta tämän jälkeen alkoi meijereiden varsinainen kukoistusaika. Osuusmeijeri tarjosi kaikille karjanomistajille mahdollisuuden päästä nauttimaan samoista tekniikan saavutuksista ja taloudellisesta hyödystä. Mukaan pääsi pienellä panoksella, eikä jäsenen äänivalta ollut riippuvainen pääomasijoituksen suuruudesta kuten yhtiömeijereissä.
Hämeessä ensimmäinen varsinainen osuusmeijeri perustettiin Asikkalaan vuonna 1902. Seuraavana vuonna perustamisvuorossa olivat Sahalahti, Kylmäkoski, Orivesi, Pälkäne (Kostia), Somero (Häntälä), Jämsä, Loppi ja Akaa (Toijala). Myös Kuhmalahdella keskusteltiin osuusmeijerin perustamisesta, mutta hanke toteutui vasta pari vuotta myöhemmin.
Varsinainen suuri innostus osuusmeijereiden perustamiseen syntyi Hämeessä vuonna 1905, jolloin Kuhmalahden lisäksi myös Luopioinen (Aitoo), Eräjärvi ja Kangasala saivat oman osuusmeijerin.
Meijeri rakennettiin pitäjän keskukseen
Kuhmalahden osuusmeijerin perustava kokous pidettiin helmikuun 27 päivänä 1905 Ison Pennon Seppälässä. Perustajajäseniä oli 57 ja heillä oli yhteensä 383 lehmää. Heti alusta alkaen meijeri oli kaikkien yhteiskuntaryhmien meijeri, sillä mukaan lähtivät niin talolliset, torpparit ja kuin yhden lehmän omistaneet itsellisetkin.
Elokuussa 1905 oltiin jo niin pitkällä, että voitiin tehdä päätös meijerin paikasta ja piirustusten hankkimisesta. ”Päätettiin hankkia separaattorijärjestelmä varustettuna uudemman aikaisella kirnulla.” Tiilinen tuotantorakennus ja puinen erillinen henkilökunnan asuntola päätettiin rakentaa silloiseen kuntakeskukseen Vehkapuntarin kylään. Pian meijerin perustamisen jälkeen sille perustettiin kuorinta asema Vehkajärvelle, mutta sen toiminta tyrehtyi miltei alkuunsa.
Vaikka osuusmeijerin toiminta saatiin käyntiin, vielä oli voitettavana monenlaisia ongelmia. Meijeriin tuodun maidon puhtaus oli alkuun vähän niin ja näin. Meijerin vuosikertomuksessa todetaankin vuonna 1906: ”Karjan hoito osuuskunnan alueella tahtoo edelleenkin pysyä vanhoillaan. Ainoastaan yksi kiertävä karjakko toimii karjakkoyhdistyksen palveluksessa jossa on noin kymmenkunta jäsentä. Yksi sonniyhdistys on myös perustettu osuuskunnan alueella, vaan toimii sekin nykyään ilman sonnia.”
Pari vuotta Kuhmalahden meijerin valmistumisen jälkeen sen yhteyteen rakennettiin mylly. Lisäksi laitoksen yhteyteen suunniteltiin myös sahalaitosta. Sahan rakentaminen päätettiin myöhemmin ”jättää sikseen”. Vuonna 1952 meijeri astui uuteen aikaan, kun se sähköistettiin ja koneisto uusittiin täydellisesti.
Toiminta ei saanut kaikkien kannatusta
Meijeritoiminnan alkuvaiheessa vuonna 1907 laitos otti vastaan 482 552 kiloa maitoa vuodessa, josta saatiin voita 19 557 kiloa. Vuonna 1931 ylitettiin miljoonan maitokilon raja. Vähän ennen lakkauttamistaan vuonna 1958 meijeri otti vastaan maitoa kaikkiaan 175 lähettäjältä yhteensä 1,3 miljoonaa kiloa vuodessa. 96 % maidosta käytettiin voin valmistukseen. Meijerin toiminta-alueena oli Kuhmalahden kunta lukuun ottamatta Vehkajärven ja Pajulan kyliä. Myös Luopioisista ja Eräjärveltä tuotiin lisäksi hieman maitoa.
1950 luvun lopulla meijeri työllisti kaikkiaan viisi henkilöä: isännöitsijän, meijerikön, koneenhoitajan, myllärin sekä meijeriapulaisen. Lisäksi se antoi töitä kuorma autoilijoille ja heidän apumiehilleen. 1930 luvun puolivälistä lähtien maito kuljetettiin pääasiassa kuorma-autoilla.
Vaikka Kuhmalahdella oli oma meijeri, useat pitäjän maidontuottajista lähettivät 1950 luvulla maitonsa naapurimeijereihin, lähinnä Sahalahden Pakkalaan sekä Eräjärven ja Kuhmoisten Osuusmeijereihin.
Pieni meijeri ei pystynyt maksamaan maidosta yhtä paljon kuin isommat. Kannattavuuden heikennyttyä meijeri päätettiin fuusioida Tampereelle usean pienen meijerin perustamaan Maito Pirkkaan vuonna 1959.
Raine Raitio
Kommentointi on suljettu.