Myttäälän kartanon historiateos julkistettiin viime viikolla. Kirjoittajan yleisöluentoa saapui kuuntelemaan niin paljon väkeä, että luentotilana toimiva kartanon entinen navetta täyttyi viimeistä tuolia myöten.
– Nyt on helpottavaa – aina kun kirja tulee painosta, tuntuu kuin lapsi olisi syntynyt. Ja tietysti yleisön kiinnostus tuntuu hienolta, kirjan tekijä, arkkitehti Seija Hirvikallio kertoi.
Kartanon isäntä Petri Oksman kertoi, että heti, kun hän ja hänen Erja-vaimonsa vuonna 2006 ostivat Myttäälän kartanon, kiinnostus, tai oikeastaan palava innostus talon historiaan syttyi saman tien.
Oksmanit halusivat palauttaa kartanon mahdollisuuksien mukaan 1800- ja 1900-lukujen taitteen asuun, joten historian tunteminen oli välttämätöntä myös sisustusratkaisujen suunnittelussa. Ajatus siitä, että koottu tieto saatettaisiin kaikkien luettavaksi, syntyi viime talvena.
– Meillä on Petrin kanssa ollut helppo osuus, koska Seija on tehnyt itse työn. Tosi iloinen olen tästä kaikesta, ja tuntuu hyvältä nähdä kirja nyt valmiina, Erja Oksman sanoi.
Monenlaisia löytöretkiä
Kuka tahansa ei olisi tietenkään pystynyt kokoamaan Myttäälän vaiheita kansien sisään yhden talven aikana. Seija Hirvikallio on perehtynyt
kartanon historiaan ja arkkitehtuuriin vuodesta 2007 asti ja suunnitellut sen restaurointia yhdessä Erja ja Petri Oksmanin kanssa.
Siten hänellä oli jo ennen kirjan kirjoittamisen aloittamista runsaasti tietoa ja materiaalia. Esimerkiksi vanhoja rakennuspiirustuksia ja valokuvia rakennuksista tarvittiin jo remontin suunnitteluvaiheessa.
Siitä huolimatta kirjan työstäminen oli välillä melkoista salapoliisityötä. Seija Hirvikallio kertoi yrittäneensä pitkään kalastaa tietoja esimerkiksi kartanon nykyisen päärakennuksen pääkerroksen suunnittelijasta, Alfred Adrian Sirénistä.
– Loppujen lopuksi selvisi, että hän oli vaihtanut nimensä Soininvaaraksi. Sitten alkoi tietojakin löytyä, hän kertoi.
Seija Hirvikallio kiitteli erityisesti niitä yksityishenkilöitä, jotka lainasivat vanhoja valokuvia hänen käyttöönsä. Perhealbumien kuvat kertovat monenlaisia asioita kartanon asukkaiden ja työntekijöiden elämästä – ne muun muassa vahvistavat väitettä, että jokaisessa kartanossa on aina koira ja juurikalusto verannalla.
Se pätee Myttäälässä yhä, sillä Oksmanin perheeseen kuuluu useita koiria, ja rantahuvila Oravalinnan kuistille löytyi kuin löytyikin juurikalusto.
Mutta kaikki kuvien viestit eivät avautuneet kokeneellekaan kirjoittajalle. Kirjassa on Blåfieldien perheestä otettu kuva, jossa taustalla oleva taulu näyttää olevan peitetty kankaalla. Niin lukee kuvatekstissäkin.
– Kirjan ilmestyttyä sain puhelinsoiton eräältä lukijalta. Hän tarkensi, ettei taulua ole peitetty kankaalla, vaan se on käännetty nurin päin. Kuva on ilmeisesti Venäjän keisarin tai keisariparin kuva, ja perhevalokuva kertoo kartanon isäntä väen suhtautumista keisarivallan päättymiseen, Seija Hirvikallio kertoi.
Hän sai myös kuulla, että kuva on erittäin harvinainen, suorastaan uskomaton historiallinen dokumentti.
”Harjurit” olivat kesätanssien suola
Pälkäneen viisi- ja kuusikymmenlukujen nuoriso muistaa yhä Hämeen koeaseman kesäharjoittelijat tansseista Nuijalla ja Tervapirtillä. ”Harjurien” saapuminen oli jännittävää, koska milloinkaan ei tiennyt, miten komeita poikia ja sieviä tyttöjä minäkin kesänä ilmestyisi paikallisen nuorison joukkoon.
Myttäälän aika on jäänyt harjoittelijoiden itsensäkin mieleen, vaikka se oli vain muutaman kuukauden pituinen jakso pitkällä opiskelu- ja työuralla.
Kangasalalainen Pirkko Noukka, maanmittarina elämäntyönsä tehnyt, tuli Seija Hirvikallion luennolle juuri vanhojen muistojen vuoksi. Tänä kesänä täyttyy juuri 50 vuotta hänen harjoittelukesästään Hämeen koeasemalla.
– Siihen aikaan maatalousharjoittelu kuului pakollisena maanmittariteekkarienkin opintoihin. Ei auttanut, vaikka oli maatalon tytär – harjoittelu oli suoritettava muualla, hän kertoi.
Pirkko Noukan mieleen jäivät Myttäälän kirsikkapuut, vadelmat ja erityisesti mansikat, joiden parissa kului osa harjoitteluaikaa. Harjoittelijoiden tehtävänä oli poimia koealalta mansikat, joiden määrä laskettiin tarkkaan, ja lopuksi ne sai syödä.
– Ei niitä kauheasti kuitenkaan vatsaan mahtunut, vaikka lupa oli syödä miten paljon vaan, Noukka nauraa.
Kartanon ja sen lähiympäristön kauneus vaikutti häneen jo silloin syvästi, ja nyt jälleen.
– Tämähän on nyt todella upea. En keksi koko urani varrelta muuta näin lyhyttä jaksoa, joka olisi jäänyt samalla tavalla mieleen, kuin harjoittelu koeasemalla, hän kertoi.
Matti Siurola, Ahlamanin maamieskoulun harjoittelija vuodelta 1954, naureskeli, että hän kuunteli nyt luentoa samassa navetassa, jota harjoittelijoiden piti siivota.
– Tuossa vieressä oli mullinavetta, joka oli silloin vielä vanhalla mallilla, sitä ei tyhjennetty koko talvena. Keväällä mullit seisoivat sitten aika korkealla kasojen päällä. Meidän piti se tyhjentää, se oli aika rankka urakka. Mutta kyllä se silti oli aika mukavaa aikaa, siksi minua kiinnosti tämä kirjakin, hän kertoi.
Siurola tapasi sattumalta Tampereella entisen esimiehensä, Myttäälän koeaseman johtaja Pekka Jalkasen pojan, Pekka Jalkanen nuoremman, ja kuuli tältä historiateoksesta ja luennosta.
– Päätin sitten heti, että lähden tänne.
Kommentointi on suljettu.