Mittasuhteet! Siinäpä se. Ei sitä ekaluokkalaisena arvaakaan, kuinka kaikki havainnoitavat asiat muuttuvat aikuistuessa jotenkin matalammiksi, lyhyemmiksi ja kevyemmiksi.
– Silloin lasautettiin aina polkupyörillä tästä nurmirinteen yli, ja se alamäki tuntui kovinkin suurelta. Jotain on tarvinnut tapahtua vuosikymmenien varrella, kun eihän tässä ole kuin muutaman metrin loiva nurmikko, Harri Helenius virnistää.
Seisomme Pakkalan kylässä, entisen Sahalahden kunnan keskivaiheilla. Nykyisin tämänkin taajaman asukkaat ovat kangasalalaisia.
Huomaamme monta muutakin asiaa, jotka näyttivät 1970-luvun alussa sangen erilaisilta. Heinä- ja viljapeltojen kasvusto oli pikkupojan korkuista, matkat sinne sun tänne ihan naapurustossakin tuntuivat puolikilometrisiltä, kun oikeasti ne olivat tuskin 150 metrin mittaisia.
Joku on sentään kasvanut isommaksi samana ajanjaksona.
– Nuo Mäkijärven koivut olivat lyhkäisiä ja tuskin ranteen paksuisia. Nyt ne ovat suuria puita, vuonna 1991 Pakkalasta Nokialle muuttanut ja siellä perheineen asuva betonipumppuautomies Helenius hoksaa.
Pum-sotaa päivät pitkät
Helenius on syntyjään pakkalalainen. 1970-luvun alussa isä ajeli paikallisen meijerin maitokuormia aamut ja soraa iltapäivät. Äiti työskenteli niin ikään meijerillä.
Perhe asuikin jo tuolloin meijerikiinteistön yläkerrassa kivenheiton päässä Heleniuksen syntymätalosta ja vain parinsadan metrin päässä tontista, jonne hänen vanhempansa rakennuttivat omakotitalon vuonna 1978.
– Muistot niistä 1970-luvun alku- ja keskivaiheilta liittyvät paljolti meijeriin. Se oli silloin täydessä toiminnassa, ja sen nurkissa aina leikittiin milloin mitäkin. Usein pum-sotaa. Puistomaista puutarhaakin tontilla riitti, ja muistaakseni siellä olevaa pumppukaivoa käytti välillä koko kylä, Helenius pohdiskelee.
– Muista paikoista mieleen on jäänyt varsinkin luistelukenttä. Sinne mentiin talvisin pelailemaan, vaikka olisi ollut kuinka kova pakkanen. Ja vanhan Osuuspankki-rakennuksen päädyssä oli tuohon aikaan vielä portaat, joilla istuskeltiin usein iltaisin. Eipä muuta tekemistä paljon kaivattu. Kontulassa tosin kävi joku näyttämässä elokuvia pari kertaa vuodessa.
Majoja Helenius muistaa nousseen enemmän ja vähemmän onnistuneesti muun muassa meijerikiinteistön ja Urkon tilan väliseen kivikkoon, joka sekin aikoinaan tuntui kovin suurelta kolkalta.
– Rauhallinen kylä tämä oli asua. Kaukana kaupungin houkutuksista ja ruuhkista. Pyörällä, potkukelkalla tai vaikka pulkalla, niin aina oli yhtä turvallista liikkua. Enää en kuitenkaan osaisi täällä asua. On tullut eleltyä jo niin pitkään muualla.
Moni rakennus ränsistynyt
1970-luvun puolivälissä Pakkalan palvelutkin olivat kerrassaan kattavia. Kaksi kauppaa, kahden eri pankin konttorit, posti, apteekki ja kirjasto tulevat ensimmäisinä mieleen. Nyt näistä on jäljellä enää yksi kauppa.
– Meijeri, entinen Säästöpankki-kiinteistö ja vanha Kauppayhtiön talo näyttävät ympäristöineen kovin ränsistyneiltä. Ihme, että ne on päästetty noin heikkoon kuntoon. Sinänsähän miljöö tässä kylän keskustassa ei ole paljon aikain saatossa muuttunut. Rakennuksia ei ole tullut lisää, ja vain kioski ja hiekoituslaatikko on purettu, Helenius mainitsee.
– Eivätkä kaikki paikat ole tietenkään käyneet heikkokuntoisiksi. Esimerkiksi Mäkijärven tila näyttää nyt vielä komeammalta kuin takavuosina. Itsehän sain tilalla ensimmäiset työkokemukseni. Ajelin siellä jo koulupoikana nurmikoita, tein lumitöitä ja värkkäilin muitakin sekalaisia hommia.
Lähikaupan edessä kävellessämme huomaamme vielä, että kylän linja-autopysäkki on samalla kohtaa kuin muinoin, vaikkakin erilaisena. Sen seinään on toki kiinnitetty tapahtumien mainosjulisteita niin kuin 1970-luvullakin. Tuolloin samassa tarkoituksessa palveli myös viereisen puurakennuksen päätyseinä.
Polku pellon poikki
Tämän jutun kuvasta näkyy, miten peltoa löytyy ihan Pakkalan kylän keskustasta. Kyseinen kaistale toimi 1970-luvun alkupuoliskolla säännöllisesti oikotien pohjana, kun allekirjoittanut päätti lähteä naapurin pojan luokse leikkimään. Tai kun hän tuli meille. Siis jos ei ollut aikaa napata polkupyörää ja kurvailla pankkirakennuksen ohi vielä tuohon aikaan kulkenutta pikkutietä.
Koskaan en muista viljelijän antaneen meille kuitenkaan satikutia, vaikka selkeä polku peltoon todennäköisesti kesän aikana toistuvasti muodostui. Pankkikiinteistössä asuneelta ikäneidolta sen sijaan saimme Heleniuksen Harrin kanssa huutia ihan vain sen takia, että satuimme ohi pyöräilemään.
Tyhjien pullojen etsiskely tienpientareilta oli varmin keino saada joskus hankituksi kylän kaupoista karamellia. Joskus löytyi jostakin näreestä kokonainen korillinenkin hylsyjä, ja sellaisena päivänä meille avainkaulalapsille koitti joulu, vaikka olisi ollut keskikesä.
Sekä henkistä että fyysistä sakkoa tyhmyydestä tuli puolestaan silloin, kun läjä pulloja päätyi ajattelemattomuudenpuuskassa kahden pikkupojan voimin kotitontin nurkalla olleen kiven kylkeen ja sirpaleiksi. Asian paljastuttua tuli vanhanaikaista nahkavyösanktiota, mikä olikin täsmälleen oikea tuomio.
Kommentointi on suljettu.