Kangasalalainen Leo Nurmi oppi maahanmuuttajan ensimmäisen ja tärkeimmän läksyn huhkiessaan moottorisahan kanssa metrin syvyisessä lumihangessa Minnesotassa. Takana oli kolmen päivän ja 3800 mailin ajomatka kesärenkailla talvikelissä. Miehellä oli kiire saada töitä, ja serkku järjesti niitä metsäsavotalta.
Niinpä leipuri-kondiittori kävi parinkymmenen asteen pakkasessa toista metriä paksun puun kimppuun. Se rojahti haluttuun suuntaan, mutta paksussa hangessa sai hikoilla tovin, ennen kuin runko oli karsittu ja pätkitty.
– Siinä tiesi tulleensa Amerikkaan, Nurmi nauraa nyt lähes 50 vuotta myöhemmin.
Ensimmäinen ja tärkein läksy oli kielitaito. Maailmalla ei pärjää, jos ei osaa kieliä. Niinpä Ruotsin kautta Amerikkaan päätynyt mies alkoi opetella määrätietoisesti kieltä.
– Se helpotti hieman, että ruotsissa ja englannissa on paljon samankaltaisia sanoja. Opettelin joka päivä pari, kolmekymmentä sanaa, ja muutamassa kuukaudessa hallitsin perussanaston. Puolen vuoden päästä osasin myös teknisen kielen.
Sillä oli käyttöä, kun Nurmi hakeutui hieman kevyempiin sahahommiin. Hän pääsi rakentamaan kaivokselle valumuotteja. Työpaikan järjestymistä helpotti suomalaisten maine kovina työmiehinä.
– Johtaja ajatteli, että suomalaiset kyllä osaavat puusepän hommat. Onneksi apuna oli kolmannen polven siirtolainen. Hän neuvoi alkuun ja käski katsoa muilta mallia miten muotteja tehdään.
Kohta Nurmi hoiti hommat nopeammin kuin vanhat työmiehet.
Työt tehdään oikein tai ei ollenkaan
– Jos aikoo pärjätä maailmalla, koskaan ei saa sanoa, etten osaa tai uskalla. Ja kaikki pitää tehdä aina mahdollisimman hyvin.
Tämän Nurmi oppi aikanaan jo isältään.
– Isä sanoi aina, että työt tehdään oikein tai ei ollenkaan.
Työtä pelkäämättömällä asenteella Nurmi pärjäsi viisi vuosikymmentä maailmalla. Joskus piti olla kova lunastaakseen paikkansa.
– Kun aloitin verstaalla, parimetrinen puolalainen oli heittänyt ruokapakkini sivuun. Hän sanoi, että pieni suomalainen saa syödä lattialla.
Leo Nurmi kaivoi kauhavalaisen esiin ja ajoi puolalaisen pihalle. Muut työmiehet olivat tyytyväisiä, kun mies sai ansionsa mukaan. Pomo sen sijaan ei.
Nurmi teki selväksi, ettei häntä kohdella sillä tavalla. Pomo katsoi tapauksen läpi sormien, mutta toivoi kuitenkin, että mies käyttäisi jatkossa vähän pienempää puukkoa.
– Sanoin, että tämä on juuri hyvä timpurin kynän teroittamiseen.
Puolalaisten lisäksi muun muassa italialaiset ja tshekit suhtautuivat kylmäkiskoisesti suomalaisiin. Nurmen mielestä syynä oli kateus: suomalaiset olivat pidettyjä ja kovia työmiehiä, eivätkä kaikki pystyneet samaan.
Lastenkoti oli helvetti
Pienikokoinen ja kovan lapsuuden elänyt Leo Nurmi on aina halunnut näyttää, että hän kyllä pärjää elämässä.
Palon kartanossa Suinulassa syntynyt Nurmi oli pieni, kun isä sai töitä Kerppolan kartanosta. Lapset jäivät isän hoidettavaksi, sillä selkänsä vakavasti loukannut äiti päätyi nuorena kunnalliskotiin.
Kun sota vei isän rintamalle, Nurmi joutui kolmen sisarensa kanssa Rikun lastenkotiin.
– Se oli maanpäällinen helvetti, Nurmi sanoo.
Toisinaan hän karkaili tätinsä luokse saadakseen leipää.
– Lastenkodin hoitajat veivät lasten ruokakupongit. Me järsimme leipää tai jäistä lanttua, mutta hoitajat joivat kahvia ja söivät pullaa ja kakkua.
Kerran hoitaja yllätti Nurmen, kun hän seurasi vesi kielellä hoitajien herkuttelua. Poika sai kolmipiikkisellä hiilihangolla selkäänsä niin että siitä jäi ikuiset jäljet sekä kehoon että sieluun. Toinen selkäsauna tuli, kun hän uurasti tuntikausia ja keräsi sadonkorjuun jäljiltä peltoon jääneitä porkkanoita.
– Hoitajien mielestä olin varastanut ja sain remmistä. Silloin päätin, että jos joskus saan lapsia, heidän ei koskaan tarvitse nähdä nälkää.
Yöksi lastenkodin lapset sidottiin sänkyihinsä. Nurmi arvelee, että tämä on yksi syy siihen, miksi vuonna 1954 tapahtunut tulipalo oli niin tuhoisa: lapset eivät päässeet liekkejä karkuun.
Tampereelle töihin vanhemmilta salaa
Kranaatin sirpaleita selkäänsä saanut isä palasi yhtenä kappaleena rintamalta.
– Se oli meille lapsille kuin taivas, kun pääsimme lastenkodista omaan kotiin. Kotonakin oli tiukkaa, mutta kasvatimme kuitenkin omat possut ja joskus myös vasikan.
Isä rakensi rintamamiestalon Kerppolan maille. Tässä talossa Leo Nurmi kasvoi, ja siihen hän palasi maailmalta kahdeksan vuotta sitten.
Talon tiiliä Nurmi oli tekemässä jo 12-vuotiaana.
– Siirsimme tiiliä aamuseitsemästä iltakuuteen. Kun saimme kokoon 25–30 000 tiiltä, mestari latoi ne uuniin.
Lapsilla riitti töitä kolmen vuoden ajan. Niistä tiilistä rakennettiin monet talot rintamamiehille sekä karjalaissiirtolaisille.
Poika tiesi, että rahasta oli pulaa. Äiti oli vuoteen omana, eikä isäkään tienannut suuria summia. Niinpä Nurmi hakeutui vanhemmiltaan salaa töihin tamperelaisen leipomon leipäkuskiksi.
– Rakensin purkuosista pyörän ja olin aamulla lähtevinäni kouluun, mutta poljinkin kaupunkiin.
Kuukauden kuluttua juoni paljastui. Kun poika yhtenä iltana palasi töistä, pöydän äärellä istui vakavana isä ja johtajaopettaja.
– Opettaja nuhteli, että millainen roisto sinustakin tulee, kun et ole kuukauteen ollut koulussa.
Opettaja vei isän käräjille, kun tämä ei ollut valvonut oppivelvollisuuden noudattamista.
– Isä sai 500 markan sakot. Ensimmäinen tilini oli 5000 markkaa. Kun tulin sen kanssa kotiin, annoin setelin isälle ja sanoin, että siinä on sakot korkojen kanssa. Isä otti rahan kyynelet silmissään.
Kun poika muutamaa vuotta myöhemmin vieraili uutuuttaan hohtavan Fordin kanssa kotimaassa, hän törmäsi entiseen opettajaansa.
– Opettaja polki Huutijärvellä tien laidassa. Pysäytin hänen kohdallaan ja kysyin, vieläkö hän muisti minua. Kerroin, että hän haukkui aikanaan roistoksi, mutta nyt olen ison leipomon johtajana Ruotsissa. Opettaja ajoi siitä paikasta pyytämään isältä anteeksi käytöstään.
Lastenlapset toivat takaisin Suomeen
Leo Nurmi oli kielitaidoton leipuri-kondiittori, kun hän lähti vuonna 1957 suoraan koulun penkiltä Ruotsiin leipomon johtajaksi. Mies nousi laivaan Turusta. Sattumalta samana aamuna Helsingissä laivaan nousi Anna-Liisa, jonka kanssa tuli elokuussa täyteen 53 yhteistä vuotta.
– Anna-Liisa tuli leipomolle kyselemään minulta töitä, Nurmi muistelee ensitapaamista.
Pitkän yhteisen taipaleen salaisuus on anteeksipyytämisessä.
– Ihmiset järjestävät isot häät, mutta vuoden päästä jaetaan tavaroita, kun ei osata kommunikoida, eikä pyytää anteeksi, Nurmi ihmettelee.
Pariskunta sai Ruotsissa kaksi poikaa, mutta molemmat kuolivat synnytyksessä, koska lääkärit eivät turvautuneet ajoissa keisarinleikkaukseen. Tytär syntyi Yhdysvalloissa.
Perhe puhui maailmalla suomea, ruotsia ja englantia, joten Minnesotan yliopistossa opiskelleen tyttären oli helppo lähteä Suomeen isoäidin luokse ja kesätöihin. Sillä reissulla hän tapasi tulevan miehensä.
Kun tytär perusti perheensä Suomeen, Leo ja Anna-Liisa Nurmikin halusivat palata lähemmäs neljää lastenlasta. He asettuivat Kangasalle 48 maailmalla vietetyn vuoden jälkeen.
Kahta työtä yötä päivää
Amerikkaan Leo ja Anna-Liisa Nurmi muuttivat syksyllä 1964. Seitsemän Ruotsin vuoden jälkeen he ajoivat Kööpenhaminaan ja nousivat Amerikan-laivaan.
Ensimmäiset kahdeksan vuotta töitä paiskittiin yötä päivää. Perheellä oli leipomo. Taikinoita alettiin pistää alulle iltakymmeneltä, ja viideltä päivän tuotteet olivat valmiita. Sen jälkeen oli puolitoista tuntia aikaa uinahtaa, kunnes mies lähti kaivosyhtiöön koneasentajan töihinsä. Vaimo ja tytär puolestaan pitivät leipomon myymälää.
– Nukuimme keskimäärin puolitoista tuntia päivässä, Nurmi muistelee rankkoja ensivuosia Amerikassa.
Kahdeksan vuoden jälkeen leipomo pistettiin myyntiin. Perhe hankki parin sadan hehtaarin maatilan ja ryhtyi kasvattamaan lihakarjaa.
– Ei se arki paljon helpommaksi muuttunut. Minä kiersin pitkin maata asentamassa ja huoltamassa koneita. Siinä ohessa hoidettiin maatilaa. Kesän aikana piti esimerkiksi tehdä 25 000 heinäpaalia. Siinä riitti askaretta koko perheelle.
Työtä pelkäämätön Leo Nurmi koulutti itseään kaiken aikaa ja eteni työnjohtajaksi.
– Yritän edelleen oppia joka päivä uutta. Päivä on pilalla, jos ei opi mitään uutta.
Hans Ehrnrooth nappasi Värtsilän leipiin
Kun isot koneet pettävät, jokainen seisokkitunti maksaa omistajalle maltaita. Rautakaivoksia kiertäneestä asennus- ja huoltopäälliköstä tuli yhtiölleen avainhenkilö. Hän hallitsi kokonaisuudet ja uskalsi tarttua toimeen. Sattuman myötä Leo Nurmi napattiin vastaaviin tehtäviin Värtsilän amerikkalaisille konetehtaille.
– Vaimo ja tytär olivat tulleet edeltä Suomeen lomalle, ja minä jouduin lentokoneessa ensimmäiseen luokkaan, kun muualla ei ollut tilaa. Hans Ehrnrooth sattui istumaan viereen. Värtsilä oli juuri ostanut Amerikasta kaivoksia ja voimalaitoksia, ja sinne tarvittiin koneasentajaa.
Kun Nurmi palasi lomaltaan rapakon taakse, puhelin soi seuraavana aamuna. Häntä odotti kentällä lentolippu ja määränpäässä musta limusiini, joka vei miehen Appletonin konetehtaalle.
– Kiersimme tehtaan ja lähdimme lounaalle juttelemaan palkasta. Ehrnrooth lupasi entistä työnantajaa paremman palkan ja kaupan päälle Suomen lomat.
Nurmi kävi asentamassa, korjaamassa ja huoltamassa koneita pitkin laajaa mannerta.
– Olen ollut töissä Alaskaa ja Havaijia lukuun ottamatta kaikissa osavaltioissa ja myös Kanadan puolella.
Arkihuolet unohtuvat ilmassa
Leo Nurmeen tarttui lentokipinä nuorena, kun hän suoritti varusmiespalvelustaan Kauhavalla. Yhdysvalloissa hän hankki lentolupakirjan ja oman koneen. Ilmailusta tuli perheen harrastus ja Nurmen rentoutumiskeino.
– En ole koskaan polttanut tupakkaa tai juonut viinaa. Kun muut lähtivät raskaan viikon jälkeen baariin, minä lähdin lentämään. Arjen paineet unohtuivat ilmassa.
Nurmea harmittaa edelleen se, että hän vaihtoi koneen asuntoautoon. 13-metrinen moottorikoti palveli perheen asuntona, kun mies teki viikkojen mittaiseksi venähtäneitä työreissuja pitkin Amerikkaa.
Nurmi perusti oman konsulttiyrityksen kohta sen jälkeen kun Valmet oli ostanut Värtsilän. Pidetyn ja sivistyneen Hans Ehrnroothin tilalle ilmestyi täydellinen vastakohta, Seppo Lehtinen.
– Lehtinen tuli Amerikkaan sillä asenteella että kyllä minä tiedän mitä te tarvitsette. Siellä sellainen ei toimi, vaan pitää kysyä, että kuinka voisin auttaa.
Valmetin asiakkaat siirtyivät käyttämään Nurmen yritystä, vaikka Lehtinen yritti estää sen.
– Hän soitti firmoja läpi ja uhitteli, että Nurmi ei saa koskea heidän koneisiinsa. Tehtaan omistaja toisensa jälkeen sanoi, että me olemme maksaneet koneemme ja päätämme itse, kuka ne korjaa ja huoltaa.
Suomessa ei saa hymyillä vieraalle
Lähes 40 Amerikan vuotta ovat jättäneet jälkensä Leo Nurmeen. Mies saa hakea joitain sanoja, ja hän puhuu hieman amerikkalaisittain.
Vielä enemmän Amerikka on vaikuttanut elämäntapaan.
– Amerikassa ihmiset hymyilevät ja puhuvat tuntemattomallekin. Suomeen palattuani avasin tamperelaiskaupassa ovea ja sanoin jonkun ystävällisen sanan. Vanha rouva tuiskaisi että mitä sinä minusta haluat.
Nurmen mielestä asenne-ero näkyy koko olemuksessa. Suomessa kuljetaan kumarassa ja apeana, kuin katsetta vältellen, rapakon takana puolestaan rinta rottingilla kuin ulkomaankauppaministerillä.
Myös suomalainen byrokratia tuntuu uskomattomalta amerikkalaiseen vapauteen tottuneesta.
– Kun teimme farmille isoa rakennusta, luvan saaminen kesti kymmenen minuuttia ja maksoi 15 dollaria. Suomessa ympäristö- ja rakennuslupien kanssa menee vuosikausia.
Nurmen mielestä Amerikassa isojen pomojen ja työväen välillä ei ole samanlaista kuilua kuin Suomessa. Hän sanoo, että kuilua kasvattaa keskittymis- ja globalisaatiokehitys, joka on tekemässä suomalaisista orjia omassa maassaan.
Pahinta mitä nykyajan Suomi on tarjonnut, edusti kuitenkin Astrid Thors.
– Meillä on ollut kaikkien näiden vuosien ajan kaksoiskansalaisuus. Olen suomalainen, koska olen syntynyt Suomessa ja käynyt armeijan täällä. Hoidimme maahanmuuttoasioita Tampereella, jossa oli kokeneet työntekijät, mutta vastavalittu maahanmuuttoministeri tuli mestaroimaan, miten asiat pitää hoitaa. En ole röyhkeämpää naista tavannut. Hän vertasi meitä pakolaisiin ja ilmoitti, että se maksaa 600 euroa, jos haluamme Suomen kansalaisuuden. En ole mikään rasisti, mutta se oli liikaa, kun verrataan mutakuonoihin ja rättipäihin.
Isänmaalliset suomalaiset jäivät Amerikan kansalaisiksi.
Työmoraali on romahtanut
Leo Nurmi on remontoinut reilut kahdeksan vuotta entistä kotitaloaan Sahalahdentien varressa Kerppolassa. Ensimmäisenä piti korjata vuotava katto, sitten mies on laittanut sisätiloja uusiksi.
78 vuotta täyttävää Nurmea välillä houkuteltu takaisin Amerikkaan.
– Eräällä ystävälläni on kuusi tehdasta, ja työntekijöiden keski-ikä on 76 vuotta. Ikä ei ole siellä mikään ongelma. Pikemminkin päinvastoin: kokeneet työntekijät ovat luotettavia ja joka aamu ajoissa hommissa.
Suomessa työmoraali on vuosikymmenten aikana rapistunut.
– Istuin tässä yhtenä päivänä Kangasalan torilla ja seurasin verkkaisesti laahustavia rakennusmiehiä, jotka pitivät vähän väliä tupakkataukoa ja kahvituntia. Kun me oltiin nuoria, meillä oli känsät käsissä, nyt ne ovat takapuolessa.
Viimeisen vuoden aikana Leo Nurmi on perehtynyt vesiasioihin, sillä hänet nimettiin perussuomalaisten paikalle Kangasalan Veden johtokuntaan. Erityisen tyrmistynyt mies on Tavase-tekopohjavesihankkeesta, jota Kangasala ei tarvitse, sillä kunnan vedenottamot ovat kunnossa. Nurmi epäilee, että toteutuessaan laitos veisi myös kalat vesistä.
– Jokainen muikunkalastaja tietää, että verkot pitäisi laskea sinne, missä on kalojen ruokaa, planktonia. Plankton liikkuu erittäin helposti veden virtausten mukana. Jos pohjaan laitetaan metrin putki ja sen kautta imetään 70 000 vesikuutiota vuorokaudessa, niin plankton pumpataan harjuun ja kalakannat hupenevat.
Lähes yhtä hulluna Nurmi pitää jätevesien käsittelyä.
– Sahalahdelta pumpataan likavedet Tampereelle. Ja siellä vedestä eroteltu haiseva liete kärrätään takaisin Sahalahdelle kompostoitavaksi.
Kommentointi on suljettu.