Vesijättö on yleisen määritelmän mukaan ranta-alue, joka on muodostunut maan kohoamisesta, vesistön kuivatuksesta tai kuivumisesta, vedenpinnan alentamisesta tai vesistön ruoppauksesta. Seurauksena on rantaviivan siirtyminen, jolloin rantatilan ja vesirajan väliin syntyy kooltaan vuosittain vaihteleva maakaistale.
Vesijättöalueen omistaa tavallisesti vesialueen haltija, joka on yleensä jakokunta. Jakokunnan muodostavat kylän yhteisen vesialueen osakastilat.
Monissa järvissä rantaviiva voi vaihdella huomattavastikin vedenpinnan vaihteluitten takia. Näin syntyvän vesijätön rantaviivasta vesirajaan ulottuva etäisyys voi olla jopa kymmeniä metrejä matalarantaisissa järvissä.
Jakokunnan omistaessa vesialueet ja vesijättömaan syntyy helposti riitoja ranta-asukkaitten kesken. Asialla on myös merkitystä rantarakentamisen osalta, milloin on metrimääräisesti määrätty rakennuksen etäisyys rantaviivasta. Se, missä rantaviiva kulloinkin kulkee, on usein erittäin epäselvä asia. Joku voi pitää pitkäaikaista rantatörmää ”perinteisenä rantaviivana”, joku toinen katsoo sen taas suunnilleen jokavuotisen vesijätön rajasta.
Jotta tällaisista eturistiriidoista päästäisiin, jakamattomat vedet olisi jaettava niiden kesken, joilla on osuus jakokunnan yhteisiin vesiin. Järvien pinnanmuodostuksesta johtuen täysimääräinen jako olisi hyvin vaikeaa, mutta se voitaisiin tehdä esimerkiksi niin, että ranta-alueen omistajalle annettaisiin oma vesialue rajapyykeistä mitaten vaikka sadan metrin päähän. Mittaus olisi suoritettava järven teoreettista keskipistettä kohden. Tällöin omistajalle voisi tulla esimerkiksi sadan metrin rantaviivaa kohden vesialue, joka ulapan puoleisessa päässä olisi vain 60 metriä. Järven keskellä jäisi silloin jakamatonta vettä, joka jäisi edelleen jakokunnan omistukseen.
Kaikella tällä olisi vaikutusta myös kalastusta koskeviin määräyksiin. Nykykäytännössä ei ole selvää, kuinka lähellä toisen rantaa voi kalastaa. Tästä koituu usein sanaharkkaa ja riitoja rantaelämään viettävien ja kalamiesten kesken.
Nykyisellään vesijättöalue haittaa ranta-alueiden käyttöä, hoitoa tai rakentamista, kun omistajuus on epäselvä. Toki rantakiinteistön omistaja voi lunastaa hänelle kuuluvan osuuden vesijätöstä, mutta sen hinnoittelu on vaikeata ja vaihtelee paikkakunnittain kovastikin. Niinpä olisikin oikeudenmukaista ja kohtuullista, että kyseistä asetusta muutettaisiin niin, että rantaviivan määrittely tulisi selkeäksi ja vesialueiden jakaminen helpommaksi tai jopa lakimääräiseksi.
Paul Tiililä
Kommentointi on suljettu.