Ensi sunnuntai on kirkkovuotemme viimeinen nimeltään Tuomiosunnuntai. Sen jälkeen alkaa kuitenkin uusi kirkkovuosi, tuoden uutta valoa pimeyteen adventin ja Joulun odotuksena.
Niin myös tuomiopäivä kerran aukaisee portit valoon, iankaikkiseen elämään. Niille jotka uskovat häneen ja panevat toivonsa Hänen nimeensä, Hänen uhrikuolemaansa.
Sunnuntain teksti puhuu meille kymmenestä morsiusneidosta. Viidestä tyhmästä ja viidestä viisaasta jotka lähtivät sulhasta vastaan. Heillä kullakin oli lamput mukanaan ja kaikki ulkoisesti näytti olevan kunnossa.
Sulhasen tulo viipyi ja he kaikki nukahtivat, myös viisaat. Mikä teki heistä viisaita verrattuna toisiin morsiusneitoihin? Raamattu sanoo heitä ymmärtäväisiksi.
”Ymmärtäkää siis mikä Herran tahto on.” Ymmärrys on siis tärkeää, ei vain ulkonainen tekeminen. Ymmärrys asuu sydämessä joka tutkii mikä on oikein mikä väärin, tutkii mitä Herra sanassaan tahtoo meidän tekevän.
Mikä on Hänen sanomansa meille?
Rakastakaa toinen toistanne, siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni, että te pidätte keskinäisen rakkauden. ( Joh. 13:34-35) Se on se öljy mikä valaisee lampuissa! Rakkauden tuli valaisee pimeässä. Rakkaus Herraan ja rakkaus lähimmäiseen. Tyhmillä ei kuitenkaan ollut rakkautta riittävästi. Toisilla oli, vaikka he nukahtivat, niin herätessä öljyä oli vielä tallella.
Mistä saamme sydämiimme tämän rakkauden?
”Ei niin että me rakastamme häntä vaan Hän on ensin rakastanut meitä ja antanut henkensä meidän edestämme.” Kun me sen oikein ymmärrämme ja saamme omistaa omalle kohdalle, se synnyttää sen rakkauden joka leimahtaa jälleen liekkiin vaikka matkalla olisi tullut uni. Se rakkaus iloitsee Yljän saapuessa.
”Pelkoa ei rakkaudessa ole vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta mutta joka pelkää ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.” Tämän sanan valossa voimme tutkia suhdettamme Jumalaan, pelottaako meitä kuolemamme, viimeinen tuomio, vai onko se mielessämme ilon päivä, päivä jolloin uskomme vaihtuu näkemiseen.
Jeesus sanoo: ”Se minulla on sinua vastaan että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi, tee siis parannus ja tee niitä ensimmäisiä tekoja.” Joh. ilm.2:4-5
Ensirakkaus, palava ja vilpitön joka luottaa Herraan eikä itseensä. Joka laittaa kaiken toivonsa Herran armoon, ei omiin ansioihinsa, ei katso itseensä vaan uskoo ja luottaa kuin lapsi auttajaansa. Sellainen rakkaus meillä on kun ensikerran heräämme synnin unesta. Matka on kuitenkin pitkä ja nukahdamme aika ajoin.
Kun taas heräämme, uskallammeko luottaa siihen että Herra Jeesus on meitä kohtaan yhtä armahtavainen kuin ennen? Jos sydämemme on laupias ja armahtavainen lähimmäistä kohtaan, on helpompi uskoa että Herran sydän on myös laupias ja armahtavainen meitä kohtaan.
Laupeudelle tuomio koituu kerskaukseksi. Silloin meillä on sitä öljyä varastossa joka riittää yösydännä kun Herramme saapuu meitä noutamaan joko yhden vuorollaan tai meidät jotka olemme jäljellä, yhtä aikaa, Hänen saapuessaan samalla tavoin kuin opetuslapset näkivät Hänen kerran lähteneen.
Karin Uotila
johtava lapsityönohjaaja
Kangasalan seurakunta
