Alakoulunopettajani Eila Ylinen kertoi neljännen luokan keväällä:
– Ensi vuonna teille opettaa kuvaamataitoa taitelija Hakanen.
Se kuulosti melkein pelottavalta.
Tosin syksyllä oli vastassa koulun kaikkein vähimmin pelottava opettaja, mutta taiteilija Kosti Hakanen oli. Ainakin itse opin hänen kauttaan ymmärtämään, mitä tarkoittaa luovuus. En tosin muista että opettaja Hakanen, kuten siihen aikaan sanottiin, olisi käyttänyt juuri sitä sanaa. Mutta hän johdatti oivallukseen, että kuvat syntyvät ensin ajatuksista ja sitten vasta käsistä.
Kaikki Kosti Hakasen entiset oppilaat muistavat varmasti opettajan, joka kuvitti melkein kaiken kertomansa nopein ja taitavin vedoin. Jonka vikkelä tekstaus sai liidun naksumaan hauskasti taulun pintaan ja joka ei koskaan korottanut ääntään luokassa.
Sen ajan aikuiset muistavat innokkaan nuoren kotiseutumiehen, kunnallispoliitikon ja johtajaopettajan, joka lähti ennakkoluulottomasti kehittämään pienen Pälkäneen matkailua ja kulttuurielämää. Miehen, joka lauloi, piirsi, veisti, valokuvasi ja rakensi, mutta teki sen kaiken hiljaa ja huomaamatta. Se kai oli hänen melskettä vierovalle luonteelleen sopivin paikka.
Nyt opettaja Hakanen on lähtenyt. Hänet saatettiin viimeiselle matkalleen marraskuun viimeisenä päivänä Hämeenlinnassa.
1950-luvulla Heinolan opettajaseminaarissa otetuissa kuvissa Kosti Hakanen seisoo takarivissä ja hieman erillään muista, ikään kuin askelen mitan erilaisena. Ehkä hänen pohdiskeleva ja hiljainen luonteensa oli kypsynyt muita aikaisemmin, koska elämä oli alkanut kurittaa niin varhain.
Kosti Juhani Hakanen syntyi Lahdessa, mutta kun hän oli 7-vuotias, perhe muutti Hämeenlinnaan. Hän eli poikkeuksellisen raskaan lapsuuden, sillä hän menetti äitinsä kymmenvuotiaana, veljensä siitä kolmen vuoden päästä ja vain kuukautta veljen jälkeen isän.
13-vuotiaana hänellä ei ollut jäljellä muita kuin aikuinen sisar, joka onneksi otti huolehtiakseen pikkuveljestään ja tämän koulutuksesta.
Sen, mitä vanhemmat ehtivät antaa pojalleen, on joka tapauksessa täytynyt olla hyvää. Kosti Hakanen oli miellyttävä vaatimaton ihminen, mutta samaan aikaan tarmokas ja aikaansaapa, ja aina valmis auttamaan muita. Pahaa sanaa hänellä ei ollut sanottavana koskaan eikä kenestäkään.
Lapset eivät koskaan kuulleet kotona isän kiroavan eivätkä oppilaat nähneet opettaja Hakasen suuttuvan.
Kosti Hakanen eteni elämässä selkeää ja järkevää tietä. Ennen isänsä kuolemaa hän oli ehtinyt käydä pari luokkaa Hämeenlinnan lyseota, ja
muutettuaan Lopen kunnan kirjanpitäjänä toimineen Saimi-siskonsa luo asumaan, hän jatkoi keskikoulun loppuun Riihimäellä.
17-vuotiaana hän lähti vapaaehtoisena armeijaan, Kauhavan Lentosotakouluun lentokonemekaanikon koulutukseen. Vuosina 1954–1958 hän suoritti kansakoulunopettajan tutkinnon Heinolan seminaarissa.
Vuosi 1958 oli Kosti Hakasen elämässä käänteentekevä. Hän oli suorittanut tutkintonsa ja lähettänyt työpaikkahakemuksia muutamiin kouluihin. Pälkäne-nimisestä maalaiskunnasta vastattiin että hänet oli valittu opettajanvirkaan Keskuskansakouluun.
Paikka oli hänelle niin tuntematon, että sen tarkka sijainti piti tarkistaa kartasta, mutta tärkeä tavoite oli joka tapauksessa saavutettu.
Vielä ratkaisevampi käänne tapahtui samana kesänä Helsingissä, kesätyöpaikassa Imatran Voimassa. Kosti tapasi siellä tulevan puolisonsa Pirkko Hindströmin, joka oli hänkin kesätöissä.
Suloinen tyttö oli luonteeltaan vilkas, sydämellinen ja vähän räiskähteleväkin, joten häntä ei pitänyt olla vaikea lähestyä. Mutta Kosti oli uskollinen omalle tyylilleen. Sisäisessä postissa saapui tytölle kirje ruskeassa kuoressa. Se sisälsi kolme sanaa: Tavataanko? Missä? Milloin?
Pirkko kirjoitti vastaukset täsmällisesti siihen mitä kysyttiin: Miksei. Alhaalla. Työajan jälkeen.
Siinä vaiheessa kaikki ratkaisevin oli jo sanottu.
Pari kihlautui seuraavana vuonna ja vihittiin vuonna 1960, jolloin Kosti Hakanen valittiin Keskuskansakoulun johtajaopettajaksi vain kahden työvuoden jälkeen.
Nuoren parin ensimmäinen Pälkäneen koti sijaitsi pienessä Taurasen mökissä, jossa ei komeiltu mukavuuksilla eikä asuinpinta-alaa ollut kuin 32 neliötä. Mutta pihalla kasvoi ruusuja ja omenapuita, ja perheeseen syntyi parin vuoden välein kaksi tytärtä, Tiina ja Satu.
Seuraava koti saatiin opettaja-asuntolasta aivan koulun vierestä, mutta haaveena oli päästä asumaan omaan taloon, ja se valmistuikin Tommolaan vuonna 1969. Sillä välin oli syntynyt kolmaskin tyttö, kuopus Heidi.
Laitikkaan Ilmoilan rannalle oli rakennettu kesämökki jo vuonna 1965. Sillä vuosikymmenellä ei ollut aivan tavallista, että nuorella parilla oli kesämökki varsinkaan aikaisemmin kuin omistusasunto, mutta mökistä tulikin sitten kaikkien heidän kesiensä unelmapaikka. Hakaset harrastivat vapaa-aikoinaan paljon matkailua ja monenlaista kulttuuria, mutta mökille palattiin aina hengittämään rauhaa.
Kosti Hakanen toimi Keskuskansakoulun, peruskoulu-uudistuksen jälkeen Keskuspiirin ala-asteen johtajaopettajana parikymmentä vuotta, siihen asti, kunnes perhe muutti Hämeenlinnaan. Pirkko Hakanen valittiin silloin kaupungin pääkirjanpitäjäksi, ja Kosti puolestaan oli aina hyvin kiintynyt lapsuutensa kotikaupunkiin. Hän sai parin vuoden kuluttua vakituisen viran Vuorentaan ala-asteelta, missä hän opetti eläkeikään asti.
Pälkäneläisten on vaikea mieltää, että Kosti Hakanen olisi koskaan ollut mitään muuta kuin pälkäneläinen. Hänhän oli Pälkäne-Seuran luovimpia ja
aktiivisimpia voimia, kunnanvaltuutettu, kunnan ensimmäinen taideasiamies, Vanhankirkon suojelija kauan ennen suojeluyhdistyksen aikaa.
Hänen ansiostaan Kostianvirran taisteluhautoihin rakennettiin hirsirekonstruktiot ja espanjalaiset ratsut, hän valokuvasi ja laati yhdessä opettajatoverinsa Jorma Niemen kanssa kaksi Pälkäne-kuvateosta ja toimitti vuorollaan Pälkäneen Joulu -lehteä. Hän oli aktiivinen ja asiantunteva kotiseutumies, mikä näkyi opetuksessakin monin tavoin.
Kesäpälkäneläinen hän oli loppuun asti. Laitikkalan mökki merkitsi hänelle sitä, mitä se oli ollut alusta asti: rauhaa, luonnon läheisyyttä ja aikaa perheelle ja itselle. Siellä hän oli juurtunut Pälkäneelle.
Hämeenlinnan aika ja eläkevuodet siellä saivat Kosti Hakasen toteuttamaan sen, mistä hän nuorena oli haaveillut – aloittamaan taiteilijanuran.
Hän alkoi luoda puureliefejä ja -veistoksia, joiden materiaalina olivat purettujen latojen harmaaksi patinoituneet tai aikanaan punamullalla sivellyt seinälaudat. Hänen lempiaiheitaan olivat puut – hänen käsiensä kautta kauan sitten kuolleet ja ihmisen tarpeisiin muokatut puut heräsivät eloon metsinä, oksina, käpyinä, yksittäisinä puina tai maisemina.
Hän piti näyttelyjä useilla paikkakunnilla joko yksin tai yhdessä keskimmäisen tyttärensä kanssa. Hakanen antautui puunveistoon niin kokonaisvaltaisesti, että ne ihmiset jotka ovat tutustuneet häneen vasta eläkeläisenä, pitävät häntä ensisijaisesti taiteilijana.
Kosti Hakanen on todennut eräässä lehtihaastattelussa, että puut ovat lähes ikuisia, koska ne voivat jatkaa elämäänsä esineissä vielä kuolemansa jälkeen. Hänen oma elämänsä jatkuu hänen taiteessaan, ja se jatkuu myös niissä kulttuuriperinteissä, joita hän kehitti Pälkäneelle.
Kuvissa, jotka Kosti Hakasesta on otettu 80-vuotiaana, hän näyttää juuri siltä, miltä hän näytti 1970-luvulla Keskuspiirin ala-asteen johtajaopettajana. Häntä on mahdoton ajatella vanhuksena, eikä hänestä henkisesti sellaista koskaan tullutkaan.
Kosti Hakanen menehtyi 25.10. äkilliseen, vain muutamia päiviä kestäneeseen sairauteen. Hänen nopea lähtönsä oli järkytys perheelle ja ystäville, mutta hänelle itselleen portti uuteen aikaan aukeni helposti ja tuskattomasti.
Puuteoksia jäi verstaalle keskentekoisina, ikään kuin niiden vaatimaton ja mietteliäs veistäjä olisi vain astunut askelta syvemmälle metsään ja jäänyt puidensa katveeseen rauhassa jatkamaan työtään.
Opettaja Hakanen oli sen ansainnut.
Ulla Sirén
