Osallistuin vaimoni Raijan kanssa Sydän-Hämeen eläkeläisten ruskamatkalle Äkäslompoloon syyskuun alussa. Majoituimme paikalliseen hotelliin maanantaina 2.9. iltapäivällä.
Neljän päivän aikana ohjelmaan kuului vaeltamista ja tutustumista paikkakuntaan. Tiistaina osallistuin noin 17 kilometrin vaellukseen, vaikean oloinen maasto verotti voimia.
Viikon vanhetessa tunsin oloni huonoksi, perjantaina kunto heikkeni niin, että illansuussa oli soitettava hätänumeroon.
Toimenpiteet etenivät nopeasti. Mieleeni on kirjautunut utuinen kuva, jossa olin pelastushelikopteri Aslakin potilaspaikalla matkalla jonnekin. Määränpää selvisi kopterin pilotin kuulutuksesta, ilmeisesti lennonjohdolle: ”Olemme laskeutuneet keskussairaalan piha-alueelle”.
Pääsin Rovaniemelle hyvään hoitoon. Seuraavasta vajaan viikon jaksosta minulla ei ole muistikuvia.
Vaimoni saapui paikalla lauantaina, ja majoittui potilashotelliin. Myöhemmin perheen tytär ja kaksi poikaa lensivät paikalle Helsingistä äitinsä tueksi.
Perheenjäsenten kertomuksista olen voinut muodostaa tapahtumien kulusta kuvan.
Keskussairaalan kokenut kirurgi tutki tilannettani, teki tutkimuksia. Osoittautui, että kysymyksessä on erittäin harvinainen ”vika”, laskimotukos, joka lamautti vatsan toiminnan. Tutkimusten jälkeen hän ilmoitti, että pikainen leikkaus on välttämätön. Se toteutettiin sunnuntaina (8.9.) illansuussa.
Sairaaloiden kesken sovittiin, että minut siirretään kotipaikkakunnalle Helsinkiin jatkohoitoon. Siirto toteutui tiistaina, kun Helsingissä kuljetusta varten varustettu ambulanssikone nouti minut Helsinki-Vantaalle, josta kuljetus Meilahteen Hyksin teho-osastolle. Siirron aikana olin nukutettuna, hengityskone varmisti hapen saannin.
Hyksin teho-osastolla on huipputason lääketieteellinen ja käytännön hoito-osaaminen, eri alojen asiantuntijoiden tietämys on käytettävissä.
Pienin askelin arkimaailma alkoi hahmottua mielessäni, ajatusten sekavuus oli kuitenkin vallitsevaa. Hoitajat testasivat tajunnan tilaa kysymällä yksinkertaisia asioita. Valvova hoitaja oli näköpiirissä ympäri vuorokauden.
Perheenjäsenille potilaan tilan seuraaminen oli tuskallista, myönteiset ja kielteiset tiedot seurasivat toisiaan useampaan kertaan. Jossain vaiheessa osaston ylilääkäri totesi heille, että nyt on tehty kaikki, mitä on tehtävissä, selviytyminen riippuu nyt potilaan omista voimista.
Elämä otti tällä kertaa voiton, minut siirrettiin viikon hoitojakson jälkeen seurantaosastolle, josta kotiuduin 25.9. Kotiovea avatessani nousi mieleen laulun sanat: ”On ihmeen hyvä kotiin tulla taas”.
Olen pohdiskellut hoitoketjun toimintaa yhteiskunnalliselta kannalta. Sain premium-luokan hoitoa jokaisella ”rastilla”.
Olen ”evoluutio-uskovainen”, uskon luonnon valintaan, jossa vahvat sopeutujat selviävät.
Tässä tapauksessa en ollut vahva sopeutuja. Luonnon valinnan esti vahva pelastus- ja hoitoketju, jonka yksiselitteisenä tavoitteena on pitää kansalainen hengissä, elävien joukossa. Passiksi riitti potilaan sosiaaliturvatunnus.
Taloudellinen puoli asiassa on myös pohdinnan arvoinen. Hoitoni maksoi yhteiskunnalle ”maltaita”. Vähäinen oma osuuteni kuittaantui vakuutuksella.
Virallisen vanhuusiän saavuttaneena pohdiskelen perusteita suurelle taloudelliselle panostukselle elämän säilyttämiseksi, kun takuuta jatkosta ei ole.
Jatkoaika on ollut minulle antoisa. Päätösten teko on ollut lääkäreiden käsissä, siitä heille kiitokseni.
Risto Helminen
Kommentointi on suljettu.