Eino Leino käyttää runoissaan usein sanaa siintovaara. Vararehtori, professori Pertti Haapalan kesäasunnosta Kukkian Ahosaaresta näkyy yksi siintovaara, Haikanmaan harju.
– Kun meiltä katsoo kesäiltana kohti Haikanmaata, kuu näyttää olevan suoraan sen päällä. Taivas, harju ja järvi muodostavat ikään kuin yhden kokonaisuuden, Haapala sanoo.
Hän viettää perheineen kesiään saman maiseman äärellä, jonka lumoissa Leino kirjoitti kokoelmansa Elämän koreus vieraillessaan Ahosaaressa Hella ja Sulo Wuolijoen luona syyskesällä 1914.
– Ahosaaressa ja sen ympäristössä on hyvin paljon samaa kuin sata vuotta sitten. Saari on lähes yhtä luonnontilainen nyt, kuin se oli sata vuotta sitten, ja monet paikat ovat tarkasti tunnistettavissa sen ajan kuvauksista, Haapala kertoo.
Hänelle Ahosaaren kesä merkitsee pohjimmiltaan samaa kuin aikanaan Leinolle ja Wuolijoen pariskunnalle: rauhaa, hiljaisuutta, luonnon kosketusta ja yksinkertaista elämää. Vastapainoa maailman levottomuudelle.
Monien myyttien kesä
Elokuun alussa Pertti Haapala luennoi Eino Leinosta ja Ahosaaresta Muodonmuutoksia ry:n järjestämässä Kirjailijoiden Kukkia -tapahtumassa sekä Mikkelinmäen kotiseutujuhlassa.
Tapahtumat keskittyvät noin kolmen kuukauden ajanjaksoon, jonka kaksi kirjailijaa ja yksi poliitikko viettivät muusta maailmasta erillään yksinkertaisessa kalamökissä hämäläisen järven saaressa jatkaen kirjallisia töitään ja noudattaen saarielämän vaatimaa yksinkertaista mutta vapaata elämäntapaa.
Ulkonaisesti Ahosaaressa ei tapahtunut mitään suurin kirjaimin mainittavaa, eikä Leino tiettävästi palannut sinne enää myöhemmin. Silti ajanjakso on saanut lähes myyttisen merkityksen: siitä on kirjoitettu kaunokirjallisuutta ja tutkimuksia, ja aiheesta tuntuu pulppuavan loputtomasti uusia tarinoita.
– Kaikkiin paikkoihin liittyy paljon merkityksiä, mutta ne täytyy tietää, jotta ne olisivat olemassa, Pertti Haapala toteaa.
Hän kertoo esimerkin Ahosaari-myytin liikkeestä kirjailijalta toiselle: Kirjailija Väinö Kirstinä kirjoitti kerran vaimonsa, professori Leena Kirstinän juhlakirjaan artikkelin, jossa hän analysoi Pentti Saarikosken Eino Leinosta kirjoittamaa runoelämäkertaa. Kohtaus Ahosaaren pihakoivujen alla perustuu kuvaukseen, jonka Saarikoski oli saanut L. Onervan kirjoittamasta Eino Leino -elämäkerrasta, jota varten Onerva oli haastatellut Hella Wuolijokea. Sama aihe on esillä Hannu Mäkelän Mestari-teoksessa ja monessa muussa.
Haapala huomauttaa, että iso osa Ahosaaren kesän kiinnostavuutta syntyy siitä, että se oli suuri hetki Eino Leinon ja Hella Wuolijoen omassa elämässä. Heidän sisäinen kokemuksensa oli väkevä – kokemuksensa mistä kaikesta, sitä on jälkeenpäin paljon pohdittu.
On arveltu, että saarella oli käynnissä kolmiodraama, sillä sekä Leino että Wuolijoki ovat jälkeenpäin väittäneet pysyneensä viileänä, vaikka toinen oli selvästi rakastunut. Joka tapauksessa Sulo Wuolijoki pysytteli koko ajan kolmantena joukossa, joten jos ilmassa oli ihastusta, se oli sen verran verhottua, että Sulo kesti sen.
Suojassa maailman vaaroilta
Lisädramatiikkaa Ahosaaren kesän tapahtumiin toi ensimmäinen maailmansota, joka oli syttynyt heinä- elokuun vaihteessa. Suomi oli
autonominen osa Venäjää ja siis sotaa käyvä valtio. Venäjän armeijassa oli paljon suomalaisia upseereita ja myös vapaaehtoisia.
Muistelmakirjassaan Kummituksia ja kajavia Hella Wuolijoki kuvaa dramaattista lähtöä Helsingistä, miten kaupunki tulvi sotahuhuja ja idästä leviävää metsäpalojen savua. Sotapakolaisia pakkautui juniin, vaikka Suomea ja Helsinkiä ei uhannutkaan mikään välitön vaara.
Sota herätti kauhua myös Leinossa ja Hellassa, niin hyvin kuin he 1900-luvun alun pieneen suomalaiseen kulttuurieliittiin kuuluvina tunsivatkin Euroopan poliittisen tilanteen. Lähtö Ahosaareen merkitsi pakenemista suojapaikkaan, hetken hengähdystaukoa, jonka aikana saattoi selvittää ajatuksensa ja opetella hyväksymään uuden todellisuuden.
Alkuperäinen ajatus saarilomasta syntyi tosin paljon arkipäiväisemmästä asiasta kuin sodasta. Leinolla oli kaiken kesää ollut meneillään tavallista pahempi juopottelukausi, eikä Sulo Wuolijokikaan kaihtanut väkijuomia.
Hella Wuolijoki puolestaan vihasi niitä. Hänen tyttärensä Vappu Tuomioja kertoo muistelmissaan, että Hella ei koskaan oppinut suhtautumaan tyynesti juopotteluun vaan saattoi saada suoranaisen raivokohtauksen, jos hän näki jonkun humalassa. Läheiset yrittivät tietoisesti hoitaa asioita niin, että sen kaltaisia kohtaamisia ei tulisi.
Sulo Wuolijoen ”huono seura” olikin epäilemättä yhtenä syynä pariskunnan eroon. Mutta kesällä 1914 Hella Wuolijoki oli vasta 28-vuotias, Sulo 33 ja Leino 36, ja uskoa tulevaisuuteen riitti.
Hella halusi parantaa miehensä ja tämän ryyppyseuralaisen ja viedä heidät raikkaaseen saarielämään, jossa viinaa ei ollut lähimaillakaan. Niinpä hän komensi heidät toteuttamaan puheissa jo jonkin aikaa elätellyn kalamatkansa Hämeeseen, ja lähtö oli Hellan temperamenttia kuvaavasti salamannopea.
Hellalla oli mukanaan pieni matkalaukullinen tavaraa ja Eino Leinolla kävelykeppi. Hella Wuolijoen muistelmien mukaan puhuttiin yhdestä viikosta, mutta Kukkian lumous piti heitä Ahosaaressa vajaan kolmen kuukauden ajan.
Satutalo – kalamaja
Pertti Haapala kertoo, että Ahosaaren mökki kuului kiinteästi Sulo Wuolijoen ja hänen veljensä Wäinön nuoruuteen. Aikaisemmin Rautajärven
kartanon käytössä ollut saari oli Wuolijokien kalastus- ja huvipaikka. Myöhemmin Wäinö Wuolijoki hankki saaren omistukseensa. Eino Leino sanoi mökkiä romanttisesti satutaloksi.
Molemmat Wuolijoen veljekset olivat poliitikkoja, kuuluisia ja arvostettuja henkilöitä, ja heidän luonaan Wuolijoella vieraili paljon suomalaista ja ulkomaalaistakin kulttuuri- ja politiikan eliittiä.
Haapalan mukaan ei ole säilynyt varmaa tietoa siitä, kuinka monet arvovieraat pääsivät käymään Ahosaaressa, mutta todennäköisesti siellä vieraili monia muitakin kuin Leino.
Viikkojen ja kuukausien oleilu Ahosaaressa oli kuitenkin sen verran vaativaa, että harva vieras todennäköisesti olisi innostunut siitä Leinon tavoin.
Wuolijoen pariskunta ja Leino elivät saaressa apunaan vain yksi Wuolijoelta lainattu ”piikalikka” sekä vanha kalarenki Penna, jonka persoonallisuus vaikutti Leinoon niin voimakkaasti, että hän kirjoitti Pennan inspiroimana runoelman Kalamiehet.
Kalasta saatiin suuri osa ravinnosta, joka muuten oli varsin yksinkertaista.
– Joskus soudettiin kirkonkylään kauppaan ja maitoa haettiin talosta Puutikkalasta. Sulo Wuolijoki kävi välillä kirkonkylässä soittamassa Helsinkiin apteekkarin puhelimesta, sillä hänen piti yrittää myös hoitaa kansanedustajan tehtäviään, Pertti Haapala kuvailee.
Mökissä oli keittiö sekä yksi kamari, joka toimitti Hella Wuolijoen budoaarin virkaa. Miehet asuivat keittiössä, Penna saunassa ja piikalikka ruokakomerossa. Koska oli kesä, suuri osa päivän toimista hoidettiin ulkona.
Wuolijokien tytär Vappu oli sinä kesänä kolmen ja puolen vuoden vanha, mutta hän oli hoidossa Wuolijoen mummulassa. Olot saaressa olivat kovin alkeelliset pienen lapsen hoitoon – ja Hella tuntui viihtyvän hyvin aikuisessa seurassa.
Parantava orjuus
Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin, kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin, elinkautinen valtasi vanki, Eino Leino kirjoittaa jäähyväisrunossaan Kukkialle.
Hän antaa itse ymmärtää, että Kukkia lumosi hänet, ja päättäen siitä, että hän kirjoitti Ahosaaressa koko Elämän koreus -kokoelmansa, josta kymmenkunta runoa on Kukkialle omistettuja, hän oli todella kokenut jotain syvästi vaikuttavaa.
Hella Wuolijoen tavoite raitistaa Leino onnistui vain hetkellisesti, mutta ainakin Hellan omasta mielestä Ahosaaren kesä vaikutti runoilijaan tervehdyttävästi, sekä fyysisesti että henkisesti. Ja Leinon elämässä koittikin seuraavana vuonna tarmokas kausi, jolloin hän muun muassa perusti kirjallisuuslehti Sunnuntain yhdessä L. Onervan kanssa.
– Leinon elämä oli jatkuvaa kriisejä ja sekasortoa. Ihmissuhdeongelmia, juopottelua, velkoja ja vekseleitä, niin että kaikkea ei koskaan saatu selvitettyä, Pertti Haapala kuvailee.
1910-luvun viimeisiä vuosia synkensi lisäksi suursota Euroopassa ja erityisesti Suomen sisällissota, jonka seurauksena Sulo Wuolijoki joutui valkoisten vangitsemaksi ja viettämään aikaa vankileirissä. Hella Wuolijoki ei omien muistelmiensa mukaan tavannut Eino Leinoa syksyn 1914 jälkeen enää kuin muutamia kertoja, mikä tuntuu hieman erikoiselta saarella vietetyn tiiviin yhdessäolon jälkeen.
Oliko Kukkian kesä niin ainutlaatuinen, että sen tunnelmaan pääsy toisen kerran ei olisi onnistunut?
Leino kuoli 48-vuotiaana vuonna 1926. Hän jätti jälkeensä monia muitakin salaperäisiä kohtaamisia ja arvoituksia kuin Ahosaaren kesän, mutta ei toista yhtä mytologista ja monitulkintaista.
