Maaliskuun loppupuolella äitini tuli kylään mukanaan nippu papereita. Hän halusi lahjoittaa ne minulle tietäen kiinnostukseni kaikkea vanhaa kohtaan.
Yksi kirje osoittautui varsinaiseksi aarteeksi. Se oli ulkoministeriön vuonna 1983 lähettämä ja osoitettu isoisälleni. Kirjeestä kävi ilmi, että Brasilian Penedossa oli yli kymmenen vuotta aiemmin kuollut mies, jonka jäämistöön liittyviä asioita ulkoministeriö järjesteli, vainaja kun oli perheetön mies.
Mies oli Emil (Eemeli) Markkula, isäni isän isän veli. Kyselin sukulaisilta muistaisiko kukaan juttuja hänestä tai löytyisikö peräti valokuvaa. Muutama muisti kuulleensa joskus, että Emil oli kirjoittanut Suomeen ja pyytänyt lähettämään haitarin ja kumisaappaat. Niitä ei lähetetty, johtuen varmaankin siitä miten kalliiksi moinen lähetys olisi tullut.
Seuraavana päivänä menin kirjastoon etsimään tietoa Penedosta. Ahmin saman tien Teuvo Peltoniemen kirjan ”Kohti parempaa maailmaa”, jossa kerrotaan suomalaisten perustamista ihannesiirtokunnista.
Kirjan mukaan 1920-luvun Suomessa oli yleistä muuttohalukkuutta, tropiikkikuumetta, niin paljon, että vähän jokainen olisi halunnut muuttaa. Erityisen kiinnostunut tropiikkiin muutosta oli Terveys-lehden ympärille kerääntynyt Suomen vegetaristinen yhdistys. Siihen kuului paljon vapaakirkollisen skuttnabbilaisen herätysliikkeen kannattajia. Yhtenä johtomiehistä oli viipurilainen puutarha-arkkitehti Toivo Uusikallio. Hän julisti saaneensa unessa Jumalalta kutsun perustaa uusi kulttuuri maan päälle.
Tropiikkihanketta esiteltiin Helsingissä. Kerrottiin kuinka pienellä ihminen tulisi etelässä toimeen. Ei tarvitsisi vaatteita, eikä muutakaan maallista. Kasvatuskin voitaisiin hoitaa ilman koulua.
Vuonna 1928 Uuskallio lähti Brasiliaan tiedusteluretkelle. Noin Rio de Janeiron ja Sao Paulon puolivälistä löytyi Penedon luostaritila, jonka nähtyään Uuskallio tunsi nähneensä paikan aikaisemmin Jumalan osoittamana.
Tila oli kooltaan 4000 hehtaaria. Päärakennus oli vanha, rakennettu aikana, jolloin orjuus oli vielä sallittua Brasiliassa.
Tilalla viljeltiin kahvia. Sen lisäksi siellä oli 250-päinen karja, jonka uudet asukkaat lahjoittivat pois, vegetaristeja kun olivat.
Kotiin palattuaan Uuskallio kirjoitti kirjan ”Matkalla kohti tropiikin taikaa”, jonka kansikuvassa huojuvat palmut lupasivat onnen täyttymystä lähtijöille. Muuttoliike alkoi tammikuussa 1929. Matkaan lähti useampi ryhmä, kaikkiaan noin 150 suomalaista.
Penedo ei kuitenkaan osoittautunut hedelmälliseksi paikaksi kasvisten viljelyyn. Tuholaisetkin iskivät kasveihin. Työtä jouduttiin tekemään ankarasti.
Kaikille maksettiin saman verran palkkaa. Rahaa ei kuitenkaan ollut, vaan käytännössä työtä tehtiin ruokapalkalla. Vaatteita jouduttiin ompelemaan vehnäjauhosäkeistä. Sananparreksi muodostui, ettei Penedossa kasva muu kuin maksaruoho eikä idä muut kuin ihmiset.
Yhteiset ihanteet murenivat. Vegetaristeista tuli sekasyöjiä, tropiikin aurinko ja hyönteiset lopettivat nudismin. Rokotusten ja lääkkeiden vastustajat joutuivat luopumaan parantola-ajatuksesta, sillä vaivana olivat suolinkaiset ja lavantauti. Kahvi ja alkoholi maistuivat ihmisille, lauantaisin alettiin pitää tanssejakin.
Elämä siirtokunnassa oli monelle pettymys ja osa palasikin hyvin pian takaisin Suomeen. 1940-luvulla taloudellinen ahdinko kärjistyi lopulta niin, että Penedosta suurin osa myytiin sveitsiläiselle lääkeyhtiölle. Ihmiset keskittyivät tämän jälkeen täysihoitolatoimintaan, ja tänä päivänä Penedo onkin Brasilian varakkaiden mieluinen lomapaikka.
Luin myös Penedon perustajan Toivo Uuskallion ”Matkalla kohti tropiikin taikaa” -kirjan. Siinä kerrotaan muun muassa siirtolaisia vaanivista tarttuvista taudeista, joita vastaan heitä oli suojattava. Siirtolaisia ei laskettu laivasta maihin ennen kuin heidät oli rokotettu. ”Ryhdyttiin toimenpiteisiin, joihin näkyi tarvittavan vain hiukan vanhaa vasikan vatsamätää, siihen kastettu leikkuuveitsi ja kylliksi rohkea mies viileskelemään haavoja turvattomien matkustajien paljastettuihin käsivarsiin. Tällainen mies löytyikin. Se oli laivan lääkäri”, kertoo Toivo Uuskallio kirjassaan.
Pastori H.D. Pennasen kirjasesta ”Fazenda Penedo Suomalainen maanviljelystila Brasiliassa” ilmenee, että siirtolaiseksi ei voinut lähteä kuka tahansa, vaan lähtijät valikoitiin. Kukin vastasi ennalta annettuihin 71 kysymykseen. Mukaan piti liittää valokuva ja nimetä vähintään yksi suosittelija.
Lähtijältä kyseltiin peruskysymysten lisäksi muun muassa, kuinka isänmaamme on parhaiten pelastettavissa sitä uhkaavilta niin sisällisiltä kuin ulkonaisilta, siveellisiltä kuten taloudellisilta vaaroilta, kuinka kauan on ollut alkoholi-, tupakka- ja kahviraitis, kuinka kauan on ollut vegetariaani, mihin sivistyksellisiin, raittiudellisiin ja kristillisiin rientoihin on ottanut osaa, kuuluuko johonkin laulu- tai soittokuntaan, mitä ääntä laulaa, mitä soitinta soittaa, onko tutustunut luonnon parannustapoihin, paastoon vesihoitoon y.m., onko aikaisemmin ollut ulkomailla, vaivasiko koti-ikävä.
Luettuani kirjat innostuin niin, että päätin saada yhteyden Penedoon. Muutaman tunnin nettisurffailun jälkeen löysin Penedon Clube Finlandian sähköpostiosoitteen ja laitoin sinne suomenkielisen viestin kertoen yhteydestäni Emil Markkulaan ja kysyin onko siellä mahdollisesti enää ketään, kuka tietäisi vanhoista asioista.
Innostukseni oli suurta, kun jo kahden päivän päästä sain sieltä kaksi vastausviestiä. Sydän jyskyttäen luin suomeksi kirjoitetun viestin: ”Hei Eila, Tulkaa ehdottomasti tänne Penedoon käymään. Tunsin Markkulan hyvin ja hän oli kuuluisa viulun soittaja täällä meidän Clube Finlandiassa.”
Olin suunnattoman iloinen Timo Aaltosen vastauksesta. Erityisesti viulun mainitseminen lämmitti mieltä. Tyttäreni omistaa kyseisen viulun tänä päivänä. Se on koriste-esineenä kirjahyllyssämme.
Minusta on aivan uskomatonta, että Brasiliassa on olemassa mies, joka tunsi Emilin. Varsinkin, kun Emil on syntynyt toissa vuosisadalla, vuonna 1883.
Myös lähipiirini innostui kovasti Emilistä. Isäni serkku, sahalahtelainen Irene Karanka on innokas sukututkija ja vaikkei hän suoraan Emilille sukua olekaan, totesi hän että onhan sinulla oltava kunnon sukupuu esittää, kun sinne asti lähdet.
Irene oli selvittänyt asiaa kirkonkirjoista ja siirtolaisinstituutin tiedostoista ja jo seuraavana päivänä hänen etsimänsä tiedot kolahtivat sähköpostiini.
Kangasalan Suomatkan Heikkilästä syntyisin oleva isäntä Kustaa Matinpoika (syntyi 1834, kuoli 1872) ja Kangasalan Heponiemen Laurilasta syntyisin oleva Henrika Heikintytär (syntyi 1840, kuoli 1886) vihittiin Kangasalla vuonna 1860. He saivat yhteensä 12 lasta, viisi tyttöä ja seitsemän poikaa. Vuonna 1883 syntyneet kaksospojat Emil ja Otto olivat pahnanpohjimmaisia.
Kahden ensimmäisen lapsen syntyessä perhe asui Kangasalan Tiihalan Saukkolassa, mutta pysyvä koti löytyi vuonna 1863–1864 Sahalahden Tursolan Markkulasta.
Perheen kaikki tytöt kuolivat alle neljävuotiaina. Pojat jäivät henkiin, paitsi Emilin kaksoisveli Otto, joka kuoli alta vuoden vanhana.
Irene Karanka tutki myös siirtolaisinstituutista löytyneitä matkustajaluetteloita. Niiden mukaan Emil oli Brasiliaan lähtiessään 45-vuotias. Hän lähti Helsingistä 30.1.1929 Arcturus -nimisellä laivalla Englantiin. Sieltä hän jatkoi 7. helmikuuta valtamerilinja Royal Mail Steam Packet Companyn Alcantara-laivalla Rio de Janeiroon.
Penedossa on tällä hetkellä noin 5500 asukasta. Heistä noin kaksikymmentä puhuu edelleen suomea. Katujen nimet ovat sekä portugaliksi että suomeksi. Suomalaisuus näkyy myös liikkeiden ja ravintoloiden nimissä. Paikkakunnalta löytyy myös pieni Suomi-museo, jossa on siirtolaisten tavaroita ja vanhoja valokuvia. Onpa Penedoon rakennettu joulupukin kesämökkikin 1980 -luvulla.
Sain Penedosta muiden suomalaisten yhteystietoja. Sain sovittua tapaamisia etukäteen ennen matkalle lähtöä.
Emi oli poikamies ja häntä pidettiin erikoisena erakkoluonteena. Haluaisin tavata hänet tunteneet ihmiset – joita on kymmenkunta – ja kuulla tarinoita hänen elämästään.
Kesäkuun puolivälissä alkoi matkamme kohti Brasiliaa. Tuskallisen vuorokauden matkustamisen jälkeen olimme perillä. Välilasku ja lentokoneen vaihto oli Frankfurtissa. Sieltä lensi Sao Pauloon 12 tuntia. Voin vain ihmetellä miten siirtolaiset kestivät aikoinaan kuukauden laivamatkan!
Halusin kokea juhannuksen Penedossa. Majoituimme Pousada Arboretumiin. Se on Penedon ensimmäinen varta vasten hotelliksi rakennettu talo. Emil ja Lydia Reiman rakensivat sen vuonna 1945. Sitä isännöivät tänä päivänä Vanessa ja Otavia Santos. Seinillä oli vanhoja valokuvia Reimanin perheestä, sekä heidän vanhoja Arabian lautasiaan.
Tuloaamuna soitettiin vanhaa suomalaista musiikkia ja aamupalapöydässä oli eksoottisten hedelmien rinnalla tarjolla korvapuusteja. Otavian perhe tunsi Toivo Uuskallion. Kun perheen isä oli aikoinaan pitkillä työmatkoilla, oli Otavia hoidossa Uuskallion perheessä. Tällöin tulivat korvapuustit ym. suomalaiset herkut tutuiksi.
Tulopäivänä tutustuimme myös Suomi-museoon. Siellä oli siirtolaisten vanhoja esineitä ja vaatteita muun muassa kansallispukuja ja käsitöitä ja oli siellä esillä myös tämän päivän suomalaisuuttakin Marimekon että Oiva Toikan lasilintujen muodossa. Esillä oli myös taiteilija Eila Ampulan maalauksia, kansioittain lehtileikkeitä Penedosta, että Suomesta, kuvia Suomen luonnosta ja kukista.
Yläkerrassa oli 8000 kirjan kirjasto, jossa käy parisenkymmentä lainaajaa. Lahjoitin sinne muutaman matkalukemisenamme olleen kirjan. Äitinsä perustamaa museota hoitaa Helena Hilden.
Hetken museota kierrettyämme lähdimme käymään Laura Ampulan luona. Hän esitteli kotiaan ja äitinsä entisiä kutomahalleja kangaspuineen. Eila Ampulalla oli ollut aikoinaan 25 miestä kutomassa.
Hetken päästä Laura sanoi, että hänellä on minulle jotain, kiipesi yläkertaan ja toi alas tullessaan taulun, ojensi sen sanoen, että se on minulle. Hän lahjoitti äitinsä maalaaman taulun Emil Markkulasta. Vanha mies kädet ristissä, pää takakenossa. Olin aivan otettu.
Emil on kuollut 44 vuotta sitten. Taulua on säilytetty kaikki nämä vuodet, ja kun minä, ventovieras ihminen tulen paikalle, hän haluaa lahjoittaa sen minulle.
Juhannuspäivän aamuna Timo Aaltonen nouti meidän Pousada Arboretumista. Nyt näkisin Emilin talon! Talon nykyinen omistaja oli jättänyt avaimet Timolle, että pääsisimme paikalle.
Talo oli aivan lähellä Penedoa halkovaa Rio das Pedrasia eli Kivijokea. Talo oli liikuttavan näköinen, kuin pieni linnunpönttö, kooltaan ehkä 3 x 3 metriä, kahdessa kerroksessa. Iltaisin hän veti tikkaat ylös, koska pelkäsi pahantekijöitä. Suomalaiset kävivät joskus soittamassa hänelle pirun viulua.
Kuulin myös että vuonna 1930 joku oli tullut karjan kanssa Penedoon. Kukaan ei halunnut elämiä maalleen, mutta Emil oli sanonut, että hänen maalleen saavat tulla laiduntamaan. Aita oli kuitenkin niin heikko, että eläimet karkasivat naapurin puolelle talloen ja syöden viljelykset.
Tämän seurauksena Emil piestiin. Miehillä oli myssyt päässään. Yksi miehistä oli niin iso, että Emil oli sanonut: Sinä olet niin isokokoinen suomalainen, sinut minä tunnen, sinä olet Niilo Valtonen.
Suomalaisilla ei ollut omaa kirkkoa, joten Emil kävi joskus adventistien tilaisuuksissa. Kerran oli sapattikoulua pidetty Emilin pihalla heinäkasoissa istuen, sisälle kun ei mahtunut. Raamatut olivat lennelleet, kun muurahaiset olivat iskeneet kimppuun.
Vierailimme naapurikaupunki Resenden hautausmaalla. Aiemmin suomalaiset haudattiin Itatiaialle, mutta 50-luvulla saatiin maalahjoitus hautausmaan kupeesta ja siitä tehtiin suomalaisten oma hautaosasto. Jännitin onko Emilin hauta löydettävissä, hänellä kun ei ollut perhettä, kuka hautakiven olisi hankkinut.
Clube Finlandia hankkii kaikille hautalaatan, joten Emilin hauta löytyi helposti. Emil kuoli 87-vuotiaana vuonna 1970.
Hautausmaa on luonnontilaisena. Isompien juhlien alla vapaaehtoiset käyvät siivoamassa siellä. Mieltä liikuttava oli yhteisessä muistomerkissä oleva teksti: He tulivat kaukaisesta Suomesta ja Brasiliassa saivat viimeisen sijansa.
Kävimme katsomassa myös Toivo Asikaisen rakentamaa Satulinnaa. Sen omistaa nykyään adventistit, mutta ketään ei ollut paikalla, joten katselimme paikkoja ulkopuolelta. Toivo muurasi talon luonnonkivistä, jotka hän kantoi kottikärryillä, härkien kyydissä tai sylissään joesta rakennustyömaalle.
Tutustuimme Pequena Finlandiaan (pikku-Suomeen). Siellä on suomalaistyyppisiä taloja myymälöineen. Sieltä löytyy myös joulupukin piste.
Illalla olivat sitten paljon odotetut Clube Finlandian juhannustanssit. Oven pieleen oli pystytetty eucalyptukset juhannuskoivuiksi. Sisällä oli pieni tekopuista ja -tulesta koottu kokko. Sermeihin oli koottu luontokuvia Suomesta.
Tanssilattia oli täynnä koko illan. Oli säväyttävä kokemus kun ämyreistä kajahti Säkkijärven polkka.
Musiikki oli enimmäkseen 30–40-luvulta eikä niitä tanssittu pareittain kuten Suomessa, vaan niihin oli aivan omat kuvionsa, jotka kaikki näkyivät osaavan. Monella naisella oli tekokukkaseppele kutreillaan. Olipa yhdellä kynsiin maalattu Suomen liputkin.
Clubin seinällä oli Eila Ampulan isokokoinen Kruunuhäät-tekstiiliteos sekä useita maalauksia.
Timo oli jo etukäteen kertonut, että sieltä löytyy taulu myös Emilistä. Siinä hän soittaa viulua. Kuvassa on myös ruudukko numeroineen. Se on kuulemma horoskooppi, joita Emil laati mielellään. Yksi rouva sanoi niiden jopa pitäneen paikkansa.
Emil kävi joka lauantai Clubilla soittamassa, vielä senkin jälkeen kun oli kuuro. Ihmiset taputtivat ja pyysivät soittamaan lisää.
Penedon kansantanssin ystävät esittivät taidokkaasti kansantansseja suomalaiset kansallispuvut yllään. Oli tukinuittoa ja juhannuskeinua. Mietin, että kuinka moni mahtoi ymmärtää mistä on kyse, kun miehet seipäiden kanssa juoksivat uittotukilla.
Seuraavana aamuna menimme Eeva artesanoon. Eeva Hohenthall pitää matkamuistomyymälää. Hän kertoi tulleensa Penedoon muutaman kuukauden ikäisenä ja olevansa nyt vanhin alkuperäinen siirtolainen veljensä kanssa.
Eeva muisti uskomattoman paljon tarinoita vanhoista ajoista. Hän kertoi, että Emiliä ei kutsuttu etunimellä vaan puhuteltiin Markkulaksi tai veli Markkulaksi. Hän painoi vain 50 kiloa ja eli kädestä suuhun. Söi vain kun naapurit tarjosivat ruokaa. Muuten eli pääasiassa banaaneilla tai mangoilla, joita sai vain kuukauden ajan joulu-tammikuun vaihteessa.
Emil kyllä vikitteli naisia, muttei siitä mitään tullut, kun oli niin poikamies. Oli vielä niin nuukakin, ettei kukaan olisi pärjännyt hänen kanssaan. Naiset olivat Emilin mielestä liian suuria ja puolta pitempiä, olisi mennyt niin paljon kangasta vaatteisiin.
Vaatteet olivat ne mitä Suomesta tuotiin mukana. Uusia vaatteita ommeltiin vehnäjauhosäkeistä. Kerran säkit värjättiin tummansinisiksi, kun niistä ommeltiin Emilille puku. Penedolainen Niilo Valtonen oli kerran kommentoinut Emiliä, että tämä oli kääriytynyt, jos ei minkkiin, niin minkin hajuun kuitenkin.
Vaatteita ei ollut ja niitä säästeltiin, myös pesulta, mikä olisi kuluttanut niitä. Emil oli todennut, ettei Suomesta tuotuja vaatteita tarvitse pestä, kyllä seitsemän vuoden tuuletus riittää.
Kerran Uuskallion vaimo Liisa oli keittänyt Clubille riisipuuroa ja soppaa. Soppa oli kuumaa ja vietiin autotalliin jäähtymään. Emil jäi kiinni, kun soppa alkoi valua housun puntista ulos. Hän oli laittanut sitä salaa taskuunsa kotiin viemisiksi.
Emilillä oli aina matkassaan pyöreä salkku. Hän piti sitä kainalossaan ja otti sen mukaansa jopa saunaan. Yhden kerran Eevan isä oli kiusallaan saunassa heittänyt salkkuun vettä ja Emil oli suuttunut. Eeva kertoi myös, että Emil oli ollut saaressa Eevan isän töissä puun leikkuussa. Salkku nojasi aina viereiseen puuhun. Ja sitä siirrettiin kun puu vaihtui.
Pääsimme käymään Mika ja Soile Viitaniemi-Peltolan omistuksessa olevassa entisessä Fazenda Penedon päärakennuksessa. He olivat aloittaneet 200-vuotiaan rakennuksen korjaamisen, muun muassa korjaamalla romahtaneen katon. Suuri osa alakertaa oli jo käyttökunnossa ja he vuokraavatkin sitä juhlakäyttöön upeine puutarhoineen.
Tähän rakennukseen siirtolaiset majoittuivat tullessaan Penedoon. Perheelliset saivat oman huoneen yläkerrasta, perheettömät nukkuivat alakerrassa käytävän kahta puolta.
Taloon mahtui noin sata henkeä. Asuttiin kommuunimaisesti. Ulkona oli erillinen harvarakenteinen ruokailukatos. Ajatuksissa oli, että ylöspitoa vastaan tehdään yhteisiä töitä vuoden, puolentoista ajan. Tämän jälkeen katsottaisiin, että on työllä ansainnut yhdestä kahteen hehtaariin kokoisen oman tontin.
Kaikkien näiden tapaamisten ja tarinoiden jälkeen sain kuvan originellista, hieman erakkomaisesta, mutta kiltistä ja avuliaasta miehestä.
Kilttejä ja avuliaita olivat kaikki tapaamani ihmisetkin. Yhden kanssa sovimme pitävämme yhteyttä jatkossakin ja toinen lupasi tulla tapaamaan minua seuraavalla Suomen matkallaan.
Eila Nykänen
Kommentointi on suljettu.