Tämä on kertomus valkoihoisen nuorenmiehen ja hänen eurooppalaisen vaimonsa elämästä Etelä-Afrikan tasavallassa, Johannesburgissa, 1950–1970-luvuilla. Erityisen merkittävää tarinassa on myös alkukantainen busmanniväestö.
Heitä pidetään Afrikan vanhimpana kansana – ainoa kansa eteläisen Afrikan alueella alkaen noin 100 jKr., ja he ovat asuneet Afrikan eteläosissa aina näihin päiviin saakka. Pohjoisesta tulleet mustien heimot sekä etelästä tulleet eurooppalaiset kuitenkin pakottivat heidät siirtymään aina vain kuivemmille alueille, Kalaharin autiomaahan¹. Nämä pienikokoiset, kellanruskeahipiäiset, kähärätukkaiset ihmiset puhuvat omaa kieltään, jolla ei ole yhteyttä mihinkään muuhun maailman kieleen. Tänä päivänä busmanneja on enää noin 25 000, ja heidän arvellaan tulevaan vuosituhanteen mennessä kuolevan sukupuuttoon. Busmannit selviävät erittäin ankarissa ympäristöissä, joissa useimmat ihmiset menehtyisivät kolmessa päivässä. He asuvat ruohomajoissa ja vaeltavat vuoden ympäri riistan ja vesilähteiden perässä. He käyttävät kaivukeppiä veden etsintään jopa 30 metrin syvyydestä. Metsästyksessä käytetään esihistorialliselta ajalta periytyvää käsijousta, jonka nuoliin ladataan kovakuoriaisista ja kasveista saatavaa myrkkyä. Busmannit ovat erinomaisia saaliin jäljittäjiä ja seuraavat ampumaansa eläintä, kunnes nuoleen ladattu myrkky sen tappaa, päivän tai kaksi.
Tämän kansan luola- ja kalliomaalauskulttuuri on erittäin korkealle kehittynyttä. Vanhimmat maalaukset on ajoitettu n. vuoden 100 jKr. tienoille. Busmannit ovat yksiavioisia eivätkä tunne orjuutta tai luokkajakoja. He eivät voi ymmärtää, kuinka joku voi lähteä sotaan tappamaan ihmisiä, joita eivät ole koskaan tavanneetkaan. Toki voit tappaa vihollisesi, mutta vain hänet.
Tänä päivänä erityisesti kehittyneissä valtioissa uskonto saattaa olla häviämisen uhan alla, ja ihmisten elämä voi olla aika tyhjää hengelliseltä kannalta. Busmanniheimossa ehkä hämmästyttävintä länsimaiselle ihmiselle onkin heidän luonnonuskontonsa. He uskovat erityisesti hyvien ja pahojen henkien voimaan.
***
Craig Johnson syntyi Blantyressa, Nyasalandissa, joka nykyisin on valtio nimeltään Malawi. Hänen vanhempansa olivat skotlantilaista syntyperää, ja hänen isänsä työskenteli kolonialistisessa hallituksessa. Craig ei koskaan käynyt koulua, eivätkä hänen vanhempansa erikoisemmin huolestuneet siitä, ettei Craigilla ollut halua koulunkäyntiin. Työtä oli paljon tarjolla valkoisille noina aikoina. Mutta itsenäistymisen aika koitti, ja niin Nyasaland-nimisestä siirtomaavaltiosta tuli Malawi. Muutoksia alkoi tapahtua muussakin kuin valtion nimessä ja asemassa (mm. Apartheid-politiikka²). Pian valkoihoiset olivatkin ei-toivottuja uudessa Malawin valtiossa, ja Johnsonit pakkasivat tavaransa ja muuttivat Etelä-Afrikkaan. Nuori Craig löysi työpaikan rakennustyömaalla, missä hän vuosien varrella oppi puusepäntaitoja, teräksen käsittelyä sekä sähkökaapelitöitä. Elämä rullasi hienosti, mutta ei kovin kauaa. Työnantajilla ei ollut varaa maksaa valkoihoisten palkkoja, kun tarjolla oli myös halvempaa, osaavaa työvoimaa, ja vähitellen alettiin palkata enemmän musta- kuin valkoihoisia rakennustöihin. Craig sai huomata, että työnsaanti oli yhä vaikeampaa. Solmittuaan avioliiton ja kahden pojan isänä, Craigin palkka ei enää riittänyt, eikä hän pystynyt nauttimaan perhe-elämästä, kun hänen täytyi työskennellä kaukana kotoa. Hän tapasi perhettään viikonloppuisin, joskus vain muutaman viikon välein. Aluksi sekä Craig että hänen eurooppalainen vaimonsa, Margaret, hyväksyivät erossa elämisen pakon edessä, mutta poikien varttuessa stressi kävi yhä kovemmaksi, ja Margaret toivoi Craigin viettävän kotona pidempiä aikoja. He päättivät yhdessä perustaa yrityksen, joka myisi afrikkalaisia matkamuistoja turisteille. Margaret hoitaisi liikettä joka sijaitsi Johannesburgin³ pääkadun, Eloff Streetin varrella, ja Craig matkustaisi maalla hankkien esineet halvalla pikkukylistä. Vaikka Craigin yhä piti matkustaa, oli hän kuitenkin nyt poissa kotoa vain noin viikon kerrallaan, ja sitten hän saattoi jäädä kotiin auttamaan liikkeenhoidossa muutaman viikon ajan, kunnes oli taas aika ostaa varastot täyteen esineitä.
Kaikki sujui paremmin kuin he olivat osanneet toivoa, ja nuori Johnsonin perhe pystyi hankkimaan omakotitalon, Craig osti uuden auton, ja lapset pääsivät lomille meren rannalle. Vähitellen Etelä-Afrikan politiikka alkoi kuitenkin muuttua. Apartheid-rajoitukset tiukentuivat, ja Craigilta kiellettiin pääsy mustien asuinalueille hankkimaan käsityöesineitä. Tämän vuoksi hänen oli matkustettava edelleen naapurivaltioihin hankkiakseen lisää myytävää tavaraa.
Sitten yhtenä päivänä asiat ennalta arvaamatta muuttuivat, jälleen huonompaan suuntaan. Craig oli matkannut Okavangon⁴ suistoalueelle ostamaan koreja, joita eräissä Ovambo-heimon kylissä valmistettiin. Heidän käsityönsä on erityisen hienolaatuista, ja vaikka tämä oli kaukaisin kohde, johon Craig oli koskaan matkustanut tavaranhakureissuillaan, oli se vaivan arvoista, sillä asiakkaat maksoivat hyvän hinnan tästä korkealaatuisesta tavarasta. Craig nautti Okavangon matkasta myös, koska hän voi siellä metsästää antilooppeja, mikä oli Craigille erityisen mieluisaa puuhaa.
Yhdellä näistä matkoistaan Craig päätti käydä Aha-kukkuloilla. Ne eivät ole kovin korkeita, mutta tässä tasaisessa ympäristössä näyttävät vaikuttavilta kaukaakin katsottuna, ja melkoisen houkuttelevilta, sillä niihin kätkeytyy vieläpä tiettyä salaperäisyyttä. Busmannien sanotaan pitävän näitä vuoria pyhänä paikkana. Vain harvat ovat käyneet siellä, ja ainoa kulkuväylä on hyvin huono tie, mutta kukkuloilta löytyy hienoja alkukantaisia luolamaalauksia – yhdistelmä, joka ilman muuta houkuttelee seikkailunhaluista ihmistä. Craig tunsi itsensä elinvoimaiseksi, kun hän rämpi tiheän kasvillisuuden lävitse tiellä, joka paikoittain oli tuskin tieksi tunnistettavissa, mutta yhtäkkiä muuttui taas tasaiseksi ja helppokulkuiseksi. Kun hän huomasi varjojen jo käyvän pidemmiksi, hän etsi sopivan leiriytymispaikan ja lähti metsästämään päivällistä. Oli kauniin rauhallinen iltapäivä. Kyyhkyset kujersivat kauempana, ja riistaa näkyi joka puolella; koska ihmisiä ei alueella juuri liiku, antiloopit olivat ennemminkin uteliaita kuin pelokkaita. Craig sytytti pienen nuotion ja keitti kupin kahvia, koska metsästäminen on helpompaa lähellä auringonlaskua. Sitten hän lähti matkaan kiväärinsä kanssa. Matalan kukkulan harjanteella hän törmäsi valtavaan kuduantilooppi-urokseen⁵. Tämä majesteettinen eläin käyrine sarvineen ei näyttänyt pelon merkkejä, ja pikemminkin Craig oli yllättyneempi osapuoli tässä äkillisessä kohtaamisessa. Kudu oli niin iso, että siitä riittäisi ruokaa kokonaiselle kylälle, ja Craig epäröi ampua eläintä. Sitten joku voima ajoi häntä kuitenkin kaatamaan tämän saaliin; aivan kuin joku olisi tullut hänen viereensä seisomaan ja sanomaan: ”Ammu se nyt, muistathan, kuinka nautit tuoreen antiloopin maksan mausta! Kuka muka saa tietää, että hävitit tämän hienon eläimen, ei kukaan!” Niinpä Craig tunsi, että hänen oli kuin olikin ammuttava eläin, ja hän tähtäsi lähes huolimattomasti ja ampui. Näin helppoa osumaa harva metsästäjä saa kohdalleen; niin iso eläin aivan lähietäisyydellä. Suuri laumanjohtaja kompuroi, ja sen laumassa vallitsi kaaos, kun kaikki etsivät turvaa. Afrikkalaisen auringonlaskun rauha oli yhtäkkiä rikkoutunut oudon ja voimakkaan kuoleman enkelin pelosta. Hetken Craig tunsi katumuksen piston, mutta sitten varjojen esiinmarssi sai hänet kiiruhtamaan ja leikkaamaan eläimen maksan ennen kuin pimeys saapuisi.
Tuona yönä Craig uskoi nukkuvansa hyvin saatuaan illalliseksi lempiruokaansa. Mutta niin ei käynytkään. Yö oli kylmä ja täynnä yöeläinten ääniä, vaikka se ei itsessään Craigia häirinnytkään, sillä hänelle nuo äänet olivat tuttuja. Mutta häntä vaivasi erityisesti se, että Aha-kukkuloiden siluetti piirtyi taivasta vasten kerta kerran jälkeen erilaisena, kun hän pitkin yötä heräsi niiden näkyyn. Kerran hän uskoi näkevänsä niissä ampumansa kudun ja yritti ohittaa näyn olankohautuksella, katsoen entistä tarkemmin silmin vuorille, mutta silloin hänestä tuntuikin yhä varmemmalta, että hänen rinteissä näkemänsä hahmo itse asiassa oli tuo kuduantilooppi. Häntä vaivasi syyllisyys, eikä hän enää saanut unta, joten hän istui odottaen auringonnousua.
Seuraavana aamuna tie kävi yhä hankalammaksi kulkea, kun Craig lähestyi kukkuloiden juurta. Ylitettävänä oli monia kuivia jokiuomia ja isoja siirtolohkareita, mutta hän jatkoi voimiaan säästämättä eteenpäin, jotta ehtisi vuorille leiriytymään ennen pimeän tuloa. Ja hän saavuttikin päämääränsä helpottuneena. Illallisen jälkeen Craig asettui levolle. Hän oli väsynyt päivän kovasta matkasta sekä edellisen unettoman yön jäljiltä, joten hän oli varma, että nukkuisi sikeästi. Niinpä hän päätti nukkua sisällä autossaan tuona yönä, jotta sikeä uni olisi turvallisempaa. Craig ei nukkunut aivan sikeästi aamuun saakka. Hän havahtui hereille unesta, jossa häntä keinutti raivoisa merenkäynti. Heti, kun hän tuli valveille ja havainnoi ympäristöään, hän huomasi auton keinuvan. ”Voi, aavikkotuuli saattaakin olla arvaamaton Kalaharissa!” ajatteli hän, mutta ymmärsi samassa, ettei tämä voinut olla myrskytuulta, sillä oli aivan hiljaista. Hän hätääntyi ja yritti nähdä, oliko ulkona joku joka ajoneuvoa keinuttaa, mutta siellä ei näkynyt ketään. Hän oli yksin, vaikkei enää siltä tuntunutkaan. Sitten hytkyminen loppui ja Craig vakuutteli itselleen, että se oli vain painajaisunta, todennäköisesti liiallisesta lihalla mässäilystä johtuvaa. Unta hän ei kuitenkaan enää saanut.
Helpotuksen saattelemana heti seuraavan aamun sarastaessa Craig lähti kiipeämään kukkuloille etsiäkseen luolamaalauksia. Aamu oli kylmä, vaikka auringonpaiste olikin Craigia kohti – se ei tuntunut lämmittävän ollenkaan. Paikassa oli pahaenteinen ilmapiiri; yöllä hän oli melkein varma, ettei ollut siellä yksin, vaikka ei ollutkaan nähnyt yhtään ihmistä yli kolmeen vuorokauteen. Hän keskittyi vuorille nousemiseen karkottaakseen epämukavan olonsa, mutta mitä korkeammalle hän kiipesi, sitä vahvemmaksi outo tuntemus vain kasvoi. Hän oli juuri ajatellut kääntyä takaisin ja jättää tämän tutkimusretken, kun hän huomasi hylätyn nuotion tuhkat ja vakuuttui suunnan kuitenkin olevan oikea kohti luolamaalauksia. Niinpä hän päätti vielä jatkaa. Nyt nousu ei enää ollut vaikeaa, ja Craigin matka eteni hyvää vauhtia. Vastaan tuli suuri lauma paviaaneja, joiden runsaslukuisuus täällä kukkuloilla yllätti Craigin. Eläimet väistyivät hänen tieltään, ja Craig jatkoi yhä ylemmäs, jossa pian huomasi luolansuun. Näkymät olivat henkeäsalpaavat; joka askeleella alempana avautui lisää ja lisää näkyvyyttä hyvin kauas. Craigin matkan käydessä yhä hitaammaksi ei syynä ollut väsymys, vaan näköalojen ihailu, ja hän joutuikin verkkaisuutensa vuoksi viettämään vielä yhden yön vuorilla. Ennen yönkoittoa hän yritti vakuuttaa itselleen, ettei ylhäällä Aha-kukkuloilla yöpyminen ollut sen kummempaa kuin missään muuallakaan maastossa. Se ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Tuona yönä Craig sai tuntea Afrikan yön raivon. Leirin ympärillä vaelteli leopardi, joka yleensä on arka ja piileskelevä eläin. Hetken Craig jo luuli tuntevansa pedon lämpimän henkäyksen niskassaan. Suuri käärme luikersi Craigin ohitse vain vajaan puolen metrin päästä hänen istumapaikastaan suurta kiveä vasten. Kun hän tunsi hatulleen putoavan jotain, tunnusteli hän päätään kädellään, johon sai piston suuresta mustasta skorpionista. Seurasi viiltävää kipua, ja käsi alkoi nopeasti turtua yhä ylempää. Craig alkoi aavistella, ettei ehkä kestäisi montaa minuuttiakaan, ennen kuin myrkyn vaikutus pysäyttäisi hänen sydämensä. Kuin ei tässä jo olisi ollut tarpeeksi, lähestyi häntä noin parikymmenpäinen joukko urospaviaaneja, jotka asettuivat uhkaavasti vartioimaan Craigin leiripaikkaa ja alkoivat taukoamattoman kiljunnan. Aamunkoitto voisi tulla Craigille liian myöhään. Hän kuitenkin selvisi aamuun. Heti ensimmäisen pienen kajastuksen ilmaantuessa horisonttiin hän jälleen ponnisti ylös horjuvalla loikalla ja huusi niin kovaa kuin keuhkoista ääntä lähti. Tämä äkillinen voimanponnistus yllätti Craigin itsensäkin, ja kiitollisena hän aloitti matkansa alas vuorilta.
Hänen käsivartensa oli yhä täysin hervoton ja oikealla puolella selkää hän tunsi viiltävää kipua. Myös oikea jalka oli vasenta jäykempi, minkä hän myös arveli ehkä johtuvan skorpioninmyrkstä. Craig kuvitteli juoksevansa rinnettä alas, mutta todellisuudessa hänellä oli niin suuret tuskat ja valon määrä vielä niin vähäinen, että hän edistyi hitaasti. Päivän valjetessa hän alkoi vasta tajuta tilanteensa vakavuuden, ja vihastui itselleen. Kivuliaana, kylmissään ja nälissään hän nyt äimisteli, mitä hän oikeastaan tekikään tällä Jumalan hylkäämällä vuorella. Samassa hetkessä hän astui irtonaisen kiven päälle ja nyrjäytti nilkkansa. Craigin oli pakko pysähtyä antaakseen pahimman kivun laantua ennen kuin hän pystyi taas hoippumaan eteenpäin. Craig halusi ehdottomasti päästä tästä paikasta nopeasti niin kauas kuin suinkin. Hän sai kuin ihmeen kaupalla kerättyä kovasti päättäväisyyttä ja kivusta ja nälästä huolimatta hän lopulta pääsi pakettiautoonsa ennen yön hämärää, ja ajoi pois kukkuloilta. Yöpymispaikan etsintää ei Craigin tarvinnut miettiä kauaa, sillä pimeässä ajaen hän suistui sivuun tieltä, ja pyörät pureutuivat syvälle hiekkaan. Craigin olo oli turvaton, kun ajoneuvo oli jumissa hiekassa, mutta sinnikkäästi hän jatkoi kamppailuaan. Repustaan hän löysi palan kuivaa lihaa. Tähän mennessä hänen nilkkansa oli turvonnut niin paljon, ettei hän pystynyt vetämään kenkää pois jalasta. Yöllä hän nukkui tokkuraisesti, skorpionin myrkystä johtuen hän oli jonkinlaisessa horroksessa läpi yön. Seuraavanakaan päivänä liikkuminen turvonneen nilkan kanssa ei ollut helppoa, mutta Craig päästi hieman ilmaa autonsa renkaista, jotta saisi auton irti syvästä hiekasta. Lopulta hän oli paluumatkalla.
Seuraavana yönä hän pääsi hotelliin nukkumaan. Yleensä hän ei käyttänyt hotelleja välttääkseen kustannuksia, mutta nyt hän todella tarvitsi kylvyn, lämpimän aterian ja kunnon sängyn. Mutta ei Craigin onni aivan niin helposti hyväksi kääntynytkään. Aamulla hän huomasi, että kaikki hänen hankkimansa käsityöt oli varastettu ajoneuvosta. Hän olikin epäröinyt jättää niitä edes lukittuun autoon, mutta nilkan yhä jomottaessa kovasti ja toinen käsi edelleen puolihalvaantuneena, päätti hän ottaa riskin.
Neljän päivän kuluttua Craig saapui kotiin. Hänen kokemuksensa kuultuaan Margaret-vaimo ei osoittanut lainkaan myötätuntoa miestään kohtaan, vaan Margaret haukkui Craigin vastuuttomaksi, epäluotettavaksi, ja paljon muutakin. Muutaman päivän kuluessa Craig tajusi, ettei Margaret tulisi antamaan anteeksi heidän pääomansa menettämistä. Siksi Craig meni pankkiin, lainasi rahaa antaen heidän asuintalonsa pantiksi, ja kertomatta tästä mitään vaimolleen, lähti jälleen tien päälle. Tällä kertaa hän meni Zimbabween, missä alkuperäisasukkaat olivat lähetystyöntekijöiltä oppineet taidokkaasti kaivertamaan esineitä ympäristössä runsaana esiintyvästä pehmeästä kivestä. Käsityön tuotteena syntyi eläinhahmoja, uutuuksia, joita turistien lisäksi koteihinsa halusivat ostaa myös paikalliset asukkaat.
Craig oli varma, että tämä hänen elvytyssuunnitelmansa olisi loistava menestys. Hän otti siinä kuitenkin riskin, sillä maassa vallitsi sisällissota, ja tiet olivat huonossa kunnossa. Hän pakkasi herkät ostoksensa hyvin ja pysytteli tiukasti ulkonaliikkumiskieltojen sanelemissa aikatauluissa, matkaten vain virallisten autosaattueiden mukana. Ylitettyään maan rajan, hän alkoi iloita varmasta menestyksestä. Mutta hänen huono onnensa saneli toisin. Oli liian aikaista iloita. Pitkällä suoralla tieosuudella, Craigin ollessa mietteissään, yhtäkkiä suuri rekka ilmestyi kuin tyhjästä, liusuen vastaantulevien kaistalle hänen eteensä. Craig valmistautui väistämään, mutta sepä ei ollutkaan mahdollista ilman, että hän poistui koko ajoväylältä syrjään. Onneksi piennar ei ollut jyrkkä. Se oli kuitenkin pahoin rapautunut, ja pakettiauto pomppoili rajusti ennen kuin pysähtyi. Craig avasi oven, mutta rekka jo paineli ohi täysin tajuamatta, mitä oikeastaan oli tapahtunut. “Hän ansaitsee olla seuraava”, mutisi Craig. Sitten hän katsoi omaa pakettiautoaan, ja pelko sekä viha nousivat, sillä kaikki hänen ostamansa tavara oli varissut pitkin tienpenkkaa. Siinä olivat hänen norsunsa ilman kärsiä ja buffalohärät ilman jalkoja. Kaikki aivan turhaan; Craigin täytyi vain istua alas hetkeksi rauhoittumaan. “Mikä menee vikaan?” hän kysyi itseltään. “Miksi tämän piti tapahtua?” Hän peruutti pakettiaton takaisin ajoväylälle ja jatkoi hiljalleen kotimatkaa.
Hän saapui kotiin ennalta ilmoittamattomaan aikaan, ja löysi vaimonsa kaksistaan vieraan miehen kanssa. Molemmat käyttäytyivät pelästyneesti, Margaret esitteli miehen “Harryksi työpaikalta”. Harry kertoi välittömästi olevansa jo myöhässä ja lähti. Sanotaanhan, että puolustuksista paras on hyökkäys, joten tuntiessaan syyllisyyttä, käytti Margaret heti hyökkäystaktiikkaa. Tajuten kuitenkin pian, kuinka helppo tilanne hänelle lopulta olikaan. Kun Craig oli saanut selitettyä mitä on tapahtunut, Margaretin oli helppo saada nyt puolestaan Craig tuntemaan syyllisyyttä, joten hän tekeytyi loukatuksi, viattomaksi osapuoleksi.
Craig tunsi pankinjohtajan nuoruuden rugbyajoilta, ja sai tältä sympatiaa palatessaan pankkiin pyytämään lisää lainaa. Tällä kertaa Craig onnistui palaamaan kotiin hyvin suuren ostoslastin kanssa. Itse asiassa se oli isoin Craigin koskaan tekemä hankintaerä, jolla hän yrittäisi nyt korvata kahden edellisen matkan tappioita. Mutta ajaessaan kotiportille huomasi hän sen olevan lukittu, ja talossa oli verhot vedetty ikkunoiden eteen. Onpa outoa, ajatteli Craig. Aulaan saavuttuaan hän näki, että kaikki myyntiesineet oli viety pois. Hän menikin suoraan makuuhuoneeseen ja avasi vaatekaapit. Suurin osa Margaretin vaatteista puuttui. Jos hän olisi ollut täysissä tolkuissaan, olisi hän myös huomannut, että itse asiassa kaikki jäljelle jääneet vaatteet olivat Craigin Margaretille antamia lahjoja. Keittiössä sitten oli Craigin uumoilema viestilappu. “ Craig, olen jättänyt sinut, Harry löysi työtä Durbanista ja minä lähden mukaan. Pojat ovat May-tädin luona ja saat sitten tavata heitä silloin tällöin.”
Seuraavana päivänä Craig meni myymäläänsä, jossa kaikki näytti hyvin laiminlyödyltä. Hän alkoi siivota myymälää ja purkaa uutta kuormaa. Muutaman päivän kuluessa hänelle kävi selväksi, etteivät vakioasiakkaat enää katsoneet hänen kauppaansa päinkään, ja tiedustelemalla eräältä tutulta, sai hän kuulla, että Margaret oli kertonut liikkeen olevan lopettamassa toimintansa. Päivien kuluessa Craigin masennus syveni entisestään. Niinpä hän alkoi juoda viinaa lohdukseen.
Craig tunsi olevansa ansassa. Hänen myymälänsä oli juuri pakattu täyteen uutta myyntitavaraa, mutta hän ei ollut saanut juuri mitään myytyä viimeiseen kolmeen kuukauteen. Kaikki rahat, joita hän onnistui tienaamaan, hän kulutti ruokaan ja alkoholiin. Pian hänen tuttu pankinjohtajansa alkoi kysellä tiedustelevia kysymyksiä liiketoiminnan sujuvuudesta. Selviytymiskeinona Craig laski tuotteiden hintoja, mutta seurauksena hieman lisääntyneistä tuloista hän vain kuitenkin tuli käyttäneeksi yhä enemmän rahaa alkoholiin. Tilanne kehittyi sellaiseksi, että Craig tarvitsi ryypyn jo aamulla ennen kotoa lähtöä, ja piti myös liikkeessä pientä salapulloa lipaston laatikossa. Craigin terveydentila huononi, ja lääkäriin menemisen sijaan hän yritti lääkitä itse itseään, ei vähiten viinalla.
Eräänä lauantai-iltana, kun Craigilla oli hyvin yksinäinen olo, hän lähti rugby-klubille tapaamaan ihmisiä. Hän oli viimeaikoina vältellyt paikkaa, koska pankinjohtaja tuntui olevan siellä joka kerta, kun Craig kävi kääntymässä. Nyt Craig oli käynyt epätoivoiseksi ja meni klubille kaikesta huolimatta. Siellä pankinjohtajakin jälleen oli, hieman juopuneena ja puheliaalla tuulella. Hän kertoi Craigille suorasukaisesti, että maanantaina hänen olisi toteutettava Craigin talon lunastaminen pankille. Craig antoi ymmärtää, ettei se hetkauta häntä; jatkoi vain juomista. Sen jälkeen Craig ei muistanut tapahtumien kulusta mitään, mutta sunnuntai-iltana hän tuli tajuihinsa sairaalassa, hänellä oli useita luunmurtumia ja seuraavat kolme kuukautta Craig joutui virumaan sairaalassa. Auto-onnettomuudessa hänen ajokkinsa oli tuhoutunut lunastuskuntoon. Hänen talonsa oli otettu pankin haltuun ja myyty. Lopuista rahoista oli kustannettu myymälähuoneen vuokrat sekä sairaalakulut, joten Craigille ei jäänyt onnettomuuden jälkeen kerrassaan mitään käteen. Hän oli 45-vuotias ja yhtä varakas, kuin päästyään lapsena koulunpenkiltä.
Craig päätti lähteä Etelä-Afrikasta ja aloittaa uuden elämän Botswanassa. Hän oli aina nauttinut matkoistaan Kalahariin ja Okavangoon. Niiden aukeassa tasaisuudessa ja kaukana siintävissä kukkuloissa oli jotakin suurenmoista. Craig lyösi työtä rakennustyömaalta Gabaronen pikkukaupungista. Työpaikan voimin hän sai tahtoa jatkaa eteenpäin. Sairaalassa hänellä oli ollut aikaa pohdiskella elämäänsä, jolloin hän myös päätti jättää alkoholin. Huolimatta uudelleen löytämästään elämänvoimasta, Craig oli kuitenkin edelleen huono-onninen mies.
Eräänä perjantai-iltana George’s barissa, pikkuisessa kadunvarsikapakassa muiden maastamuuttajien kanssa seurustellessaan, Craig tapasi miehen, joka suunnitteli turistimatkojen järjestämistä. Mies etsi luotettavaa linja-autonkuljettajaa, itse asiassa jo heti seuraavan päivän Okavangon-retkelle, josta vielä kuski puuttui. Aiemmin palkattu bussinkuljettaja nimittäin oli tuona aamuna myöhästynyt töistä ja tuoksahtanut vahvasti viskiltä. Niinpä Craig kertoi miehelle aiemmista ajeluistaan eri puolilla eteläistä Afrikkaa, ja hänelle tarjottiin tätä bussinkuljettajan paikkaa.
Bussin ajaminen oli aivan uutta Craigille, mutta haaste oli kutkuttava. Craigin lähdettyä heti kuljettajaksi Okavangon matkalle, hänen huono onnensa kuitenkin jälleen toistui. Auto hajosi paluumatkalla. Matkustajat turhautuivat; joidenkin lentoliput olivat jo vaarassa, toisilla taas oli jo seuraava kiertoajelu varattuna muualla. Vaikeuksista ei näyttänyt olevan ulospääsyä, ja Craigin hermot alkoivat pettää jatkuvan valituksen taakan alla. Sinä yönä Maunin pikkukaupungissa Craig pujahti ulos hotellistaan välttääkseen asiakkaidensa alituisen painostuksen, ja hän päätyi lohduttautumaan juomaretkelle pieneen kapakkaan, johon turistit eivät jalallaan astuneet. Hän sai osakseen hienoista äimistelyä, olihan hän paikan ainoa valkoihoinen. Useamman oluen jälkeen saapui hänen pöytäänsä suuri musta mies, joka halusi jutustella Craigin kanssa. Craig ei ollut lainkaan juttutuulella, mutta valkoihoisena hänen ei ollut soveliasta kieltäytyä kylmästi keskustelusta, sillä se olisi ylläpitänyt vahvaa mielikuvaa siitä, ettei valkoinen mies ikinä halunnut olla kanssakäymisissä mustan kanssa. Rasismi oli ja on tulenarka aihe Afrikassa, ja valkoisten oli käyttäydyttävä eritttäin tahdikkaasti, jos eivät halunneet tulla mustien hakkaamiksi tai maastakarkottamiksi . Tavanomaisten kohteliaisuuksien jälkeen puheenaiheeksi valikoituivat muukalaiset ja kaikenlaiset ulkomaalaiset, ja pian keskustelu myös ajautui alkuperäisasukkaisiin, busmanneihin.
”Tiedätkö”, aloitti musta mies ”busmannit ovat niin taikauskoisia, että jos he matkaavat Aha-kukkuloiden alueella, ja siellä tulevat tappaneeksi jonkin eläimen, koskien myös meno- ja paluumatkoja näille kukkuloille, heidän uskomuksensa mukaan seuraa heitä silloin huono onni, eräänlainen kirous, koko loppuelämän ajan!” ”Todellako?” huudahti Craig, ja ennen kuin ehti ymmärtääkään, hän jo vaipui syvälle mietteisiinsä, muistellen ensimmäistä ja viimeistä matkaansa Aha-kukkuloille. ” ”Mikä hätänä?” kysyi juttukaveri hetken kuluttua Craigilta. ”Menit aika kalpeaksi, haluatko kyydin hotelliisi?” tarjosi musta mies. Craig vastasi kohteliaasti ”kiitos ei”, käveli horroksessa hotellille ja kävi sängylle makaamaan. Koko hänen elämänsä kukkularetken jälkeen juoksi filminä hänen silmiensä edessä, ja yhtäkkiä hän tajusi, että busmannien uskomukset vaikuttivat täysin pitävän paikkansa hänen kohdallaan. Miten muuten hän muka ikinä voisi ymmärtää, että häntä oli kohdannut niin vääjämätön pahojen koettelemusten sarja heti tuon majesteettisen kuduantiloopin tappamisen jälkeen… Heti seuraavana päivänä Craig päätti vielä etsiä käsiinsä iltaisen juttukaverinsa selvittääkseen, olisiko tähän huonon onnen kiroukseen mitään parannuskeinoa.
Jo hyvissä ajoin ennen aamiaisaikaa Craigin herätti yksi matkustajista kysellen, joko bussin korjaustyö oli valmis. Craig nousi ylös ja otti pitkän kylmän suihkun, mutta hänen mielensä oli yhä Aha-kukkuloilla pikemminkin kuin hänen työtehtävissään. Autokorjaamo ei ollut vielä avannut oviaan, joten Craig kuljeksi eilisiltaisen kapakan luo, muttei muistanut juttukaverinsa nimeä, joutui vain jatkamaan matkaansa. Yksi turistimatkaajista oli kuitenkin jo ehtinyt nähdä hänet kuljeksimassa kapakan edustalla, ja tämä meni suoraa päättä soittamaan Craigin esimiehelle Gabaroneen. Asiakas valitti firman johtajalle, että bussia ei saatu korjattua, koska kuljettaja oli edelleenkin ryyppyreissulla. Kello kymmenen aamulla oli bussin korjaus kuitenkin valmis ja Craig otti matkustajansa kyytiin. Hän ei vielä ollut päässyt ajamaan pitkälle, kun eräs vihainen valkoihoinen nainen pysäytti bussin ja käski Craigin nousta ulos autosta, sillä hän oli kuulemma nyt saanut potkut työnantajaltaan – antaisiko Craig nyt välittömästi auton avaimet, niin nainen voisi ottaa ohjat käsiinsä ja kuljettaa bussin turvallisesti määränpäähän, kiitos! Nainen tokaisi, että ei jaksa jutella juoppojen kanssa.
Nyt Craig oli saanut tarpeekseen – hän keräsi mukaan bussista laukkunsa ja lähti, käveli tien poikki, tyrmistyneenä tapahtuneesta kuljeskellen eteenpäin. Nyt hän oli entistä päättäväisempi, ettei hänen elämälleen oikeastaan ollut enää mitään muuta järkevää sisältöä, kuin etsiä vastaus kysymykseen, löytyisikö Aha-kukkuloiden aiheuttamalle kiroukselle jokin parannuskeino. Craig ei kuitenkaan koskaan saanut tietää. Yhtäkkiä kuului ammuskelua kaupungin pankin kohdalla, ja harhaluoti lävisti Craigin sydämen. Hän lysähti elottomana maahan ja järkyttyneet sivulliset riensivät paikalle. Hievahtamattomana seisoi läheisessä ovensuussa muuan busmannimies, kasvoillaan itsevarma ilme. Aivan varmasti alkukantaisen kansan ikiomat henget jotenkin puuttuivat tapahtumien kulkuun. Afrikassa elämänkokemukset olivat ja ovat joskus arvaamattomia.
***
¹Aavikoituminen etenee Afrikassa, ja Kalaharin autiomaa- sekä aroalue kattaa noin 900 000 km². Se koostuu siis aavikosta sekä kuivasavannista ja arosta, ja sen laitaosat ovat 1,5 kilometrin korkeudessa. Alueen pohjoisosissa Okavangon alueella on suuria suolaliejukoita. Okavangon alueen tyyppikasveja ovat aaloet, akaasiat ja welwitschia- eli ikilehtikasvit. Alueen oleellista eläinkuntaa edustavat antiloopit. Kalaharissa busmannit elävät eristäytyneinä, ja muita asukkaita on vähän.
²Etelä-Afrikassa sovellettiin pitkään Apartheidin periaatetta: mustaihoisten elämä tehtiin vaikeaksi, mutta Apartheid-lait vaikuttivat myös valkoihoisiin (mm. ulkonaliikkumiskiellot koskivat kumpaakin roturyhmää), mistä ei kukaan puhunut luultavasti siksi, ettei sillä myyty uutisotsikoita samalla tavalla kuin mustien elämän sortamisella. Rotuerottelun lopettivat Etelä-Afrikan tasavallassa presidentti Frederik Willem de Klerk, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1993, sekä samanaikaisesti rauhanpalkinnon ansainnut Nelson Mandela. Mandela (edesmennyt joulukuussa 2013) oli Etelä-Afrikan ensimmäinen musta presidentti (1994-1999) ja vapaustaistelija, joka jää historiaan suurena rauhantekijänä ja anteeksiantajana.
³Johannesburg on Etelä-Afrikan suurin kaupunki; väkiluvultaan noin 5 miljoonaa ja esikaupungit mukaan lukien yli 8 miljoonaa. Asukkaista noin puolet on valkoihoisia. Kaupunki on maailman suurimman kultakaivosalueen keskus. Modernin keskustan pääkatu on Eloff Street, jota nykyään reunustavat pilvenpiirtäjät.
⁴Okavangon suisto sijaitsee Botswanassa, Kalaharin autiomaan pohjoislaidalla, ja on maailman suurin sisämaan suistoalue kattaen yli 17 000 neliökilometriä. Se on Okavango-joen loppupää; Okavango-joki ei laske mereen, vaan sen vesi leviää suistoalueelle ja haihtuu. Okavango-joki alkaa Angolan ylängöltä ja sen pituus on noin 1800 km. Sadeaikana on mahdollista vaikkapa kanooteilla edetä jokea ja suistoa pitkin monen itsenäisen valtion läpi 4000 km matkan lännestä itään. Afrikkalaisten vanha valtatie kulki Okavangon vartta aina Johannesburgiin saakka. Tiestö oli tuohon aikaan kuitenkin pääosin huonossa kunnossa ja erittäin vaikeakulkuista tuon aikaisilla ajoneuvoilla. Ajamiseen pienimmillä ja syrjäisimmillä reiteillä tarvittiin ehdottomasti korkea, tehokas, nelivetoinen auto.
⁵Isokudu-antilooppi on eteläisen Afrikan syrjäisillä vuoristoseuduilla elävä, hevosen kokoinen nautaeläin. Se on yksi Afrikan villin luonnon symboleista, lempeyden ja rauhan symboli, yliluonnollinen eläin. Sillä on pitkät, kierteiset, ontot sarvet, ruskea karva, ja naamassa sekä kyljissä valkoisia raitoja.
Victor Peronius
pälkäneläisiinkin kokemuksiin pohjautuen
Kommentointi on suljettu.